Vihdoinkin

Huh, olipas tappelua saada tämä blogi pystyyn. Keskittymiskyvyllä ja kognitiivisilla taidoilla ei tässä elämäntilanteessa hurrata! Ne valuvat kehostani äidinmaidon myötä pois. Jotenkin kutenkin tämä blogi on nyt kuitenkin nähnyt päivänvalon, ja enköhän pääse syventymään bloggailun saloihin postaus postaukselta.

Olen siis suomalainen Saksassa. Asun nelikuukautisen tytöntylleröni ja tytöntyllerön isän, joka puolestaan edustaa nykyistä asuinmaatani ja jota voisimme kutsua vaikka Jenssiksi, kanssa kukkulalla. Kukkulan korkeutta en tiedä, mutta kauas täältä näkee, jos oikein pinnistää (ja on sijoittunut oikealle kohdalle)!

Kuva kukkulalta. Kaukana siintää kirkko. Siintää, siintää. ;)
Suurennuslasit tai kakkulat nenälle! Tai klikkaa kuva isoksi.

Minulla kävi usein mielessä, kun viime syksynä kukkulalle muutimme, että tästä rumbasta pitäisi pitää blogia. Minä olin raskaana, asuntoa piti remontoida, ja huonekaluja meillä oli nolla. Keittiötäkään meillä ei ollut, sillä Saksassa on hyvin usein tapana tuoda ja viedä oma keittiö mennessään. Mutta oli meillä toasteri, jolla saimme tehtyä herkullisia toasteja illalla, sitä seuraavana iltana ja jopa sitä seuraavana iltana. Makuelämysten paletti suorastaan häkellytti laajuudellaan!

Uskollinen Daisy-lehmämme, joka ruokki meitä pula-aikana.

Nyt, noin puoli vuotta myöhemmin, on asuntomme jo hivenen kodikkaampi kuin tuolloin viime syksynä, jolloin ruokapöytänämme toimi ylösalaisin käännetty pahvilaatikko ja ruokapöydän tuoleina mm. ylösalaisin käännetty roska- ja olutkori. Suurimmat hankinnnat ovat jo (toivottavasti) takanapäin, mutta pienempiä asioita ja esineitä vielä puuttuu. Huomenna meille tosin saapuu vielä suurehko satsi, nimittäin Virosta tilattu valkoinen parvisänky tytöntylleröni isän toiselle, 7-vuotiaalle tytöntyllerölle, joka asustaa meillä viikonloppuisin ja jota voisimme kutsua vaikka Laraksi.

Vihdoinkin sain siis tämän blogin pystyyn, tosin ehkä hivenen myöhässä, sillä olisi ollut hauska ikuistaa kodin remontointi ja sisustaminen ihan alusta lähtien. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Lähinnä teen tätä blogia ihan omaksi ilokseni, muistoksi (kotiäidin avuton huuto ulkomaailmaan ;). Ehkä jotkut kavereistani seuraavat kukkulan tapahtumia. Ehkä joku täysin tuntematon eksyy joskus näille sivuille, ja jos hän tästä blogista jotain saa irti, niin sitten on oma ilonikin kaksinkertaistunut. Tuleeko tästä muuta kuin täyttä soopaa - en tiedä. Sehän selviää kohta!