Kameran kanssa sinuiksi

Puolitoista vuotta on kulunut siitä, kun ostimme järjestelmäkameran ikuistamaan Einin kasvua ja vähän muutakin. Puolentoista vuoden ajan olen etenkin "vaativimmissa" olosuhteissa säheltänyt kameran kanssa ja yrittänyt ymmärtää Jensin selityksiä valotusaukoista, valkotasapainosta, ISO-arvoista jne. unohtaakseni ne taas seuraavaan kuvauskertaan mennessä. Tarkemmin ajateltuna kuvaustilanteessa on todella usein kiire (kohta se aurinko jo laskee, ja sitten nuo pilvet eivät enää näytä noin upean punaisilta, kohta se Eini lopettaa tuon hauskan tanssinsa, äkkiä kamera kehiin, kohta tuo hirvi on jo juossut olohuoneen ikkunasta sisään, ja mulla heittää ISO-arvot ja valotusaukot päin hirven hetuloita!), joten yritä siinä sitten vielä oppia ja sisäistää, miten kyseisessä tilanteessa otat parhaan mahdollisen kuvan. Siispä, olen nyt ladannut Internetistä kameramme ohjekirjan ja parin viimeisen päivän aikana olen tutustunut ajan kanssa tähän mustaan möykkyymme. Ahaa-elämyksiä on tullut jo paljon, vaikka olen ehkä vasta lukenut 1/4 oppaasta. En silti osaa vielä ottaa yhtään parempia kuvia kuin ennen, jospa loput 3/4 oppaasta antaisivat eväitä tähän!

Einin ollessa taas tänään aamupäivän tarhassa, olin taas Jensin työpaikalla. Musta möykky oli mukanani, jotta saatoin kokeilla käytännössä oppaan ohjeistuksia. Alla olevissa kuvissa ei ole päätä eikä häntää (no okei, on siellä Jensin pää), ja ne ovat syntyneet tekniikalla "ensimmäinen mahdollinen kuvauskohde, johon kameran etsin nyt sattuu osoittamaan". Eräänlainen taiteenhaara kai sekin.

Kotimatkalla räpsin vielä muutamia kuvia, joissa oli aavistuksen verran enemmän päätä sekä häntää. Aavistuksen.

Kaunis, yksinäinen kukkanen aidassa

Eini virnisti käskystä (tässä on sitä päätä...)

(...ja tässä sitä häntää) Kaksi naapurin yhteensä kuudesta sysimustasta kissasta

Toisen naapurin omput ovat jo punaisia kuin tomaatit

Ulko-oven tuolla puolen...vai tällä puolen?

Kuvalliset harjoitukset jatkunevat huomenna. Olisi vain niin hienoa tuntea tuo kamera läpikotaisin, jotta kriittisellä hetkellä aikaa ei tuhlaantuisi turhaan tumpelointiin ja että vähän haastavimmissakin olosuhteissa edellytykset kelpo kuvaan olisivat olemassa.

Yhden ohjeen olen kuitenkin muistanut jo pidemmän aikaa. Se on Jensin isältä kuulemani vanha valokuvaajien sanonta: Sonne lacht, Blende acht (Aurinko nauraa, silloin valotusaukko 8). Nyt vain sitä aurinkoa etsimään (tuntuu, että täällä on satanut kaksi viikkoa putkeen), ja kamera laulamaan: Sonne lacht, Blende acht.