Pääpalkinto

Siinä se taas on. Olohuoneen pöydällä. Mistä se taas on tähän tullut? Meidän lasihevonen. Onkohan muillakin ihmisillä esineitä, jotka periaatteessa kuuluisi heittää roskiin, mutta joihin kuitenkin liittyy jokin tarina ja tunnearvoa, ettei niistä esineistä noin vain pääse eroon? Meillä ainakin tämä lasihevonen on juuri sellainen.

Olin viisi vuotta sitten työharjoittelussa Etelä-Saksassa. Tutuistuin siellä moniin mukaviin ihmisiin, muun muassa myös Jensiin. Loppukesästä eräs ystävistäni oli muuttamassa pois Saksasta, ja hän järjesti läksiäiset. Läksiäisissä oli myös arpajaiset, ja palkintoina oli hänen tavaroitaan, joita hän ei enää tarvitsisi eikä viitsisi kiikuttaa uuteen maahan. Tavarat olivat silti oikein hyviä ja varmasti uudet omistajat löytäisivät jotakin käyttöä niille. Tuli illan kohokohdan aika: pääpalkinnon arvonta. En voinut uskoa todeksi, kun minun numeroni huudettiin. Ikinä ennen en ollut voittanut pääpalkintoa mistään arpajaisista, ja nyt, nyt oli minun hetkeni koittanut! Jännityksellä odotin, mitä jännää saisin, olivathan muutkin palkinnot olleet aika hienoja. Ystäväni veti selänsä takaa esiin jotakin kiiltävää ja kuulasta, ja kaikki pidättivät hengitystään, kunnes ilman oli päästävä ulos naurunremakan tieltä. Hän oli jättänyt "parhaan" viimeiseksi. Jalustan päällä kirmaavan lasihevosen. Jalusta oli hajonnut kahtia, ja sen puolikkaat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kiinnitetty hevoseen liimalla ja huomattavalla määrällä läpinäkyvää teippiä. Periaatteessa siis valmista roskiskamaa.

Kun itse tein lähtöä Suomeen työharjoittelun loputtua, olin heittämässä lasihevosta roskiin. Kysyin kuitenkin lähinnä vitsillä Jensiltä, että haluaisiko hän pitää hevosen. Oletin kuulevani jyrkän "ei", mutta hän sanoikin haluavansa pitää sen. Siitä lähtien se on kulkenut Jensin mukana ja pysynyt ehjänä (siis rikkinäisenä) neljässä muutossa. Eikä sitä enää näiden vuosien ja siihen liittyvien tarinoiden vuoksi voi yksinkertaisesti heittää pois. Ja tavallaan se on minun ja Jensin ensimmäinen yhteinen "omaisuus". Mutta ei sitä ihan esilläkään viitsisi pitää, joten heppa seilaa täällä meidän asunnossa. Laitan sen aina jonnekin "puolipiiloon", lähinnä tyttöjen huoneeseen, mutta säännöllisin väliajoin löydän sen kuitenkin edestäni.

Tämän kaunokaisen kavioiden kopsetta saamme siis kuunnella vielä monta vuotta, mutta selittämättömiä ja traagisia tapaturmia tapahtuu... ;) No, toivottavasti ei meidän pollelle (tämän enempää)!