Tarinat päivistä, jolloin kaikki menee pieleen

Jostain kumman syystä pidän tarinoista päivistä, jolloin kaikki on mennyt pieleen. Periaatteessahan ei ole ollenkaan mukavaa, että asiat eivät luista kuin liukuri lumessa, mutta jotenkin se yhteen päivään kasautunut vastoinkäymisten suma on niin käsittämätöntä, että siitä tulee väkisinkin vähän tragikoomista. Ja mitä enemmän etäisyyttä tuohon päivään saa, sitä enemmän sen päivän tragediakasa myös joskus naurattaa.

Vielä ei ehkä ihan naurata. Siis tämä päivä. Nimittäin tänään meillä on tuollainen "kaikki pieleen" -päivä, ja ne pieleen menneet asiat tapahtuivat jo kaikki ennen kello kymmentä aamulla. 

Eini nukkui yötään levottomasti, ja haimme hänet viereemme nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua heräsin siihen, että Eini oksentaa vieressäni. Putsausoperaatiot, ja takaisin nukkumaan. Paitsi että enhän minä pitkään aikaan voinut nukkua, kun olin koko ajan valmiustilassa korvat höröllä mahdollisen uuden ryöpyn takia. Sitä ei tullut, joten lopulta nukahdin. Vain herätäkseni pian uudestaan. Yskitti, yskitti, yskitti. Kunnon köhimiskohtaukseni jälkeen lopulta nukahdin. Vain herätäkseni pian uudestaan. Eini oksensi taas. Seurasi taas puhdistusoperaatiot. Katsoin kelloa. Kuusi. Puolen tunnin kuluttua soi herätyskello. Kello kahdeksan meillä olisi aika lääkärille, Einin 2-vuotistarkastus. Olin sitä mieltä, että ei mennä, Jens oli sitä mieltä, että mennään. No niin me sitten mentiin. Lääkärireissu meni sinällänsä ihan hyvin, mitä nyt Eini huusi koko tutkinnan ajan, mutta niin hän olisi varmaankin tehnyt joka tapauksessa. Lääkärit eivät ole tällä hetkellä kovin in.

Lääkäristä tulin Einin kanssa kotiin, ja Jens jatkoi töihin. Kymmenen kieppeillä Jens soittaa minulle ja pyytää tarkistamaan takkini taskut ja laukkuni. Hänen lompakkonsa on hävinnyt. Ei, se ei ole minulla. Eikä siis hänelläkään. Vanished. Siispä korttien kuolletusrumba alkakoon.

Kello on nyt kaksitoista. Vielä kaksitoista tuntia aikaa tapahtua...