Vierailuja

Kummitädin kanssa oli kivaa. Grillasimme, kävimme puistossa istumassa lammen äärellä, joogasimme, kannustimme Ranskaa voittoon jalkapallossa, mutta jottei Espanjalle olisi tullut paha mieli, söimme espanjalaisia oliiveja ja joimme sangriaa. 

Tekojuhannusjärvemme

Huomenna kukkulalle saapuu seuraava lasti vieraita! Suomesta, kaksin kappalein! Kivaa! Einikin tykkää, kun tulee taas vähän äksöniä taloon.

Ihana erivärinapillinen neule kummitädiltä pikkuiselle

Saas nähä, mitä näiden vieraiden kanssa keksitään!

Mittumaari

Ai tänään on juhannus? No, kiva! Olen muistanut sen viikon kuluessa aina vähän väliä, mutta tietoisuus juhlapäivästä on ihan eri tasolla kuin jos olisin Suomessa. Jos olisin Suomessa, olisin aamulla heti herättyäni muistanut, että tänään on juhannus. Nyt muistin sen vasta joskus puolilta päivin. Sama kävi vapun kanssa. Ja kun tieto juhlapäivästä yhtäkkiä iskee tajuntaan, on se kuin saisi sähköiskun. Etenkin vappuna, kun tajusin vasta puolen päivän aikaan, että tänäänhän on vappu, niin juoksin heti keittiöön, korkkasin simapullon auki, pengoin laatikoita, jotta löytäisin serpentiinejä ja ilmapalloja, ja koristelin olohuonetta hiukan vappuisemmaksi iloisessa, joskin vähän järkyttyneessä olotilassa: "Unohdin vapun!". Jos olisin ollut Suomessa, olisin varmasti odottanut aktiivisesti ja passiivisestikin vappua ja juhannusta jo pari viikkoa ennen itse juhlapäivää, tietyssä "kohta juhlitaan" -mielentilassa. Tällä viikolla olen ehkä eniten odottanut tänä iltana pelattavaa Saksa-Kreikka -EM-jalkapallo-ottelua. Mieleeni siis muistui viikon varrella useammin perjantainen jalkapallo-ottelu kuin perjantainen juhannusaatto!? Kaikkea sitä kokee, kun vanhaksi elää.

Tilataideteos "Auran Sinappi"

Silloin kun lähestyvä juhannusaatto mieleeni juolahti, mietin tovin, että miten voisimme juhannusta täällä Saksassa juhlia. Kokosta nyt voi vain haaveilla, juhannussaunakin on aika utopistinen ajatus. Jäljelle jää siis grillaus. Wilhelm tai Kabanossi ei meidän grillissämme tirise, mutta Auran Sinappia on vielä pari tuubia jäljellä niistä kymmenestä tuubista, jotka Jens viime Suomivisiitiltämme kuljetti Saksaan. Että kyllä me jonkinlaisen juhannuksen saamme aikaan! Ja tulee meille huomenna ex tempore-juhannusvieraskin: Einin kummitäti, minun lapsuudenystäväni, joka niin sopivasti myöskin asuu nykyään Saksassa! :)

Oikein ihanaa juhannusta kaikille!

Eini ampaisee juhannuksen viettoon!

Nukkumatti karkuteillä

Tuuli on kääntynyt. Noin viimeisen kuukauden ajan Eini nukahti yksin omaan sänkyynsä ilman mitään ongelmia, kun hänet sinne laittoi väsyn tultua. Tutti vielä suuhun, ja hän käänsi päänsä sivulle, ja hetken kuluttua hän oli jo nukahtanut. Tämä oli niin mahtavaa! Niin mahtavaa, etten uskaltanut iloita asiasta, tuulettaa pitkin asuntoa kuin Sefki Kuqi ja avata pulloa kuohuvaa. Sisimmässäni tiesin, että tämä on vain väliaikaista. Tosin se, että nukahtaminen oli yli kuukauden ajan näin helppoa, oli loistava yllätys. Itse veikkasin aluksi noin viikkoa.

Nyt jo muutamien päivien ajan tämä nukkumisidylli ei enää päde. Jos laitan hänet hereillä sänkyynsä, hän alkaa huutaa ja ottaa tutin pois suusta, jos sitä edes saa sinne laitettua. Joissain vauvaopuksissa lukee, että tällaisessa tilanteessa vanhempien tulisi rauhoittaa lasta, kuiskata hiljaa jotakin hänen korvaansa, paijata päätä jne., mutta lasta ei tulisi nostaa pois sängystä. Kokeiltu on. Kuiskiminen ja kaikki edellä mainittu lähinnä vain lisäävät huutoa. Ainoa, mikä Einin rauhoittaa, eikä sekään aina heti, on hänen nostaminen syliin. Sitten taas kävellään ja heijataan, ja siihen hän sitten yleensä nukahtaa. Olemme siis palanneet alkupisteeseen.

Mahdollisia syitä:

1. Pesin Einin makuupussin. Nämä nukahtamisvaikeudet alkoivat oikeastaan täysin samaan aikaan. Kenties makuupussista lähti jokin tuttu ja turvallinen haju, joka nyt on tipotiessään.
2. Einillä on taas "kasvukausi".
3. Hampaat tekevät kiusaa. 

Voin vain spekuloida, vain Eini tietää oikean vastauksen. Mielenkiinnolla odotan, mihin suuntaan nämä nukkumiskuviot kehittyvät. Yhden asian olen kuitenkin oppinut: älä koskaan pese mitään! ;)  

Löytöjä

Oli löytöjen viikonloppu. Kävimme lauantaina ruokaostoksilla Aldissa, ja etsiessäni nuudeleita silmäni osuivat irrallaan olevaan keltaiseen tarjouslehtiseen: "Fazer Dumle Original, 1,09 €". Jäin vain tuijottamaan paperia silmät apposen auki ja viittilöin heti Jensin paikalle. Kysyimme eräältä myyjältä, että onko näitä herkkuja vielä jossakin vai ovatko ne vasta tulossa. Karkit löytyivät kuin löytyivätkin, ja heitimme heti ostoskärryyn kuusi pussia. Ne, jotka ovat käyneet Aldissa, tietävät, että kauppa ei ole mikään ruokakauppojen helmi. Tuotteet eivät ole mitään "merkkituotteita" mutta ovat kyllä ihan laadukkaita ja hyviä. Siksi on jotenkin hämmäntävää, että kaiken sen tarjonnan keskeltä löytyy Fazerin makeisia. Äitini ollessa luonamme vierailulla oli hänkin löytänyt Fazeria Aldista. Silloin siellä myytiin Fazermintteja ja Vodka-suklaakonvehteja. Kyllä nyt kelpaa herkutella!

Se toinen löytö ei ollut niin herkullinen... Kun kävelimme kotia kohti talomme takana olevaa metsätietä pitkin, huomasin maassa (niin, katse maassa - ei latvoissa) erittäin limaisen pitkän ryömivän madon. Hevosjuotikas. Puistatus. Jens onki sen ylös puutikulla, johon mato tarrautui imukuppisuullaan ja jonka ympärille lopulta kietoi ruhonsa. Mitäköhän juotikas ajatteli, kun näki meidät viidellä silmäparillaan (eli kymmenellä silmällään!) tuijottavan sitä kuin sirkuksen vetonaulaa. Kymmenen silmää... valvontakeskus eikä mikään eläin. Saimme nyt siis pujotteluradallemme yhden uuden elementin näistä hevosjuotikkaista, jotka ovat lähteneet tutkimaan maailmaa viereisestä lammesta. Odotan innolla, mitä seuraavaksi löydän...

Kotilokammo

"Etana, etana näytä sarves..." Hyi, puistattaa. Olen viimeisen vartin katsellut Internetissä etanoiden kuvia. En sellaisten söpöjen kuorellisten etanoiden, vaan pitkien limaisien kuorettomien. Nimittäin niitä on Saksassa etenkin sadesäällä - ja paljon.

Kävin eilen Einin kanssa metsässä kävelemässä. Usein kävelen aluksi katsellen puiden latvoihin, kunnes huomaan ensimmäisen etanan tiellä, ja sen jälkeen kävelenkin vain katse soratiehen painettuna. Niitä on niin paljon, ja osa niistä on todella pitkiä ja paksuja. Kävelylenkki vaihtuu pujotteluradaksi.

Vielä vartti sitten ajattelin, että kammoksun etanoita vain sen takia, etten tahtoisi astua niiden päälle, mutta viimeisen vartin aikana etanoiden kuvat aiheuttivat niin monta puistatusta, että ehkä tuntemani vastenmielisyys on vähän perustavampaa laatua. Mutta ennen kaikkea ajatus siitä, että astuisin näinkin kookkaan eläimen päälle, saa aikaan suurimmat puistatukset.

Pikkuinen, mutta ah niin ihanan limainen kotilo.

Ja olenhan minä astunutkin. Kun asuin nuorempana Saksassa vanhempieni kanssa, jouduin aina pimeän tullen hyppimään päätieltä kotiovellemme. Hyppimään siksi, koska tiesin, että pikkutiellä on näitä ihania ruskeita etanoita, joita pimeyden takia ei vain näe. Mutta kuulee. Välillä jalkojen alta kuului ihastuttava "pruits" ja sen jälkeen suustani kiljaisu. En silti tiedä, kumpi on pahempaa: astua itse etanan päälle vai olla sivullinen uhri. Olimme kerran eräänä kesäiltana palaamassa Jensin kotiin. Kotiin vievällä tiellä oli myös, yllätys yllätys, paljon etanoita. Pujottelin taas varovasti etanoiden lomitse, mutta Jens astui vahingossa yhden päälle, ja tämähän räjähti, suoraan jaloilleni, ja jaloissani oli vain varvassandaalit. Kotona menin heti suihkuttamaan etanan palaset jaloiltani. Hyh, ja taas puistatus.

Espanjansiruetana tai punasiruetana. Hirveä järkäle!

 Toivottavasti etanoista ei tule Suomessa yhtä suuri riesa kuin mitä ne esimerkiksi täällä Saksassa ovat. Luulin, että nämä Saksassa esiintyvät etanat olisivat olleet espanjansiruetanoita, jotka ovat siis ikäviä tuholaisia ja joita jo Suomessakin esiintyy, mutta vartin etanasurffailuni jälkeen opin, että punasiruetanat näyttävät lähes identtisiltä, joten enpä tiedä enää, mitä etanoita lenkkipolullani lymyää. Saksassa voi vuokrata espanjansiruetanoiden riivaamaan puutarhaan intialaisia juoksuankkoja, jotka ovat espanjansiruetanoiden lähes ainoita luonnollisia vihollisia. Ehkä minäkin vuokraan kohta itselleni intialaisen juoksuankan, jonka voisin ottaa mukaan kävelylenkeilleni tietä puhdistamaan. Muut taluttavat koiria, minä ankkaa. Tai ankkalaumaa. Yksi ankka olisi jo ähkyssä, ennen kuin olisimme edes päässeet metsän siimekseen. Olisin varmasti jo seuraavana päiväna ankkalaumoineni paikallislehdessä kylähullun leima otsallani. Mutta eipä löytyisi kengänpohjistani edesmennyttä etanaa!

Tämä etanainen sentään oli nätisti tien vieressä. Miksi tuo kuori tekee siitä heti sympaattisemman?

Mammajumppa

Olen käynyt maanantai-iltaisin huhtikuun puolivälistä lähtien "palauttavassa jumpassa". Jumppa on tarkoitettu uusille äideille, ja sen tarkoituksena on vahvistaa ennen kaikkea selän ja lantiopohjan lihaksia. Jumppia tarjoavat mm. synnytyssairaalat ja yksityiset "kätilökeskukset". Nämä jumpat ovat maksuttomia, toisin sanoen jokin Saksan monista sairauskassoista maksaa kurssin. Jos olet kuitenkin poissa joltakin tunnilta, tipahtaa sen tunnin lasku omaan postiluukkuusi.

Jos Saksasta puuttuu neuvolasysteemi, niin ainakin tämän jumpan osalta asiat ovat täällä paremmin. Olen kuullut suomalaisilta ystäviltäni, että heille on tarjottu mahdollisuutta yhteen jumppakertaan. Yhden jumppatuokion jälkeen ei lantiopohjan lihaksia kuitenkaan saada näyttämään Schwarzeneggerin habalta. Tuskin myöskään Saksan 10 x 60 min. -sessioiden jälkeen, mutta höyhensarjaan pääsy on jo lähempänä.   

Kursseja on joko pelkästään äideille tai äideille vauvan kanssa. Itse olen käynyt K-0 -kurssilla ja tykännyt kovin. Jumppa muistuttaa aika pitkälti joogaa, ja rankkuutta lisätään aina aavistuksen verran tunti tunnilta. Raskauden aikana minun ryhtini oli todella hyvä (istuessa oli pakko istua suorassa, että maha mahtui syliin), mutta raskauden jälkeen minusta tuntui siltä, että valahdin kasaan kuin nivelsiteetön luuranko. Nyt jumpassa käynnin jälkeen ryhtini on taas parantunut, ja tätä postausta kirjoittaessanikin istun suorassa, vaikkei pallomaha enää kannattelekaan selkääni pystyssä!

Jumppakertoja on enää jäljellä kaksi. Harmi! Täytyy ottaa viimeisillä kerroilla loppukiri, jotta saavuttaisin tämän.

Eno, keskiaika, puutarhatontut, pienoisrautatiet ja jalkapallo

Einin eno kävi viikonloppuvierailulla. Oli oikein mukavaa. Eno toi myös tuliaisia Suomesta. Miten voikin ihminen ilahtua paketista karjalanpiirakoita, Oltermannista, Reissumiehestä, Fazerin Sinisestä, salmiakista jne. Avasin juuri Fazerin Sinisen, ja kaksi riviä on jo (vasta) mennyt. Jos tässä postauksessa on ruskeita tahroja, niin se johtuu suklaisista sormenpäistäni.

Lähdimme lauantaina eräälle lähistöllä olevalle linnalle. Siellä olikin sattumoisin "Ritarijuhlat" eli keskiaikaiset kekkerit. Mietin paikan päällä, että miten täällä Saksassa oikein riittää näitä kaiken sortin tapahtumia, pieniä ja suuria, ja kenellä on aikaa nähdä niin paljon vaivaa tapahtumien toteuttamiseksi. Tulin siihen tulokseen, että yli 80 miljoonan ihmisen maahan mahtuu monta innokasta aktiivia ja saksalaisilla voi olla hyvin eriskummallisia harrastuksia, joille he omistautuvat täysin rinnoin ja joista voi tulla heidän elämänsä keskipiste. Kuten puutarhatonttujen keräily. Huvittavaa on myös joidenkin saksalaisten aikuisten miesten lapsenomainen innostus pienoisrautateiden rakentamiseen. He valvovat öitä rakentaen rautateitä Hobby-huoneisiinsa. Esimerkiksi tässä sanomalehtiartikkelissa kerrotaan erään isän ja tämän pojan kellariinsa 20 vuoden ajan rakennuttamasta pienoisrautatiemaailmasta. Muun muassa myös Kölnissä on olemassa oma yhdistys pienoisrautateiden ystäville. Ehkä kuitenkin se tunnetuin saksalaisten intohimon kohde on oluen ja bratwurstin ohella se pyöreä, kimpoava, paljon potkuja saava jalkapallo. Eilen alkoivat taas kisat, joissa tämä palloraukka joutuu piikkareiden potkittavaksi monta kertaa päivässä. Ja sehän saa saksalaiset liikkeelle! (Kirjoitan kisoista paremmalla ajalla oman tarinansa. "Ritarijuhlista" puutarhatonttuihin ja pienoisrautateihin pomppinen on jo riittävästi rönsyilyä tälle päivälle.)

Mutta palatakseni keskiajalle annettakoon näiden kuvien puhua puolestaan: 

Tämän muurin sisällä kokoontuivat pyövelit, ritarit ja linnanneidot

 

Villisian metsästystä jousipyssyllä.

Musiikkia korville

Puntti tutisi, kun tämä köriläs saapui tömisten areenalle

ja lopuksi tähystys tornista kohti uusia seikkailuja

Timanttijuhla

Eilen juhlimme täällä Saksan maaperällä Britannian kuningatar Elisabetin valtakauden 60-vuotisjuhlaa. Skoolaustilaisuuden järjesti Saksassa asuva brittiläinen ystävämme, joka halusi edes jotenkin hyvittää sen, ettei voi nauttia juhlallisuuksista Lontoossa eikä kahdesta ylimääräisestä vapaapäivästä. Puimme siis juhlavaatteet päällemme ja läksimme hurraamaan kuningatarta!

Eini ja kuningattaren kuoharit ja mansikat.

Söimme kuulemma perinteistä kitschiä brittiläistä piknik-ruokaa sekä "kruunajaiskanaa" (Coronation Chicken), jota tarjoiltiin kuningatar Elisabetin kruunajaisissa vuonna 1953. Se oli oikein herkullista! Pöytää koristi myös ystävämme äidin postissa lähettämät brittiservietit. Taustalla BBC lähetti ohjelmaa juhlallisuuksista, ja katsoimme myös toisella silmällä maanantaista syntymäpäiväkonserttia, joka huipentui upeaan ilotulitukseen. 

Kruunajaiskana on kulhossa vasemmalla

Long live the Queen!

Pääpalkinto

Siinä se taas on. Olohuoneen pöydällä. Mistä se taas on tähän tullut? Meidän lasihevonen. Onkohan muillakin ihmisillä esineitä, jotka periaatteessa kuuluisi heittää roskiin, mutta joihin kuitenkin liittyy jokin tarina ja tunnearvoa, ettei niistä esineistä noin vain pääse eroon? Meillä ainakin tämä lasihevonen on juuri sellainen.

Olin viisi vuotta sitten työharjoittelussa Etelä-Saksassa. Tutuistuin siellä moniin mukaviin ihmisiin, muun muassa myös Jensiin. Loppukesästä eräs ystävistäni oli muuttamassa pois Saksasta, ja hän järjesti läksiäiset. Läksiäisissä oli myös arpajaiset, ja palkintoina oli hänen tavaroitaan, joita hän ei enää tarvitsisi eikä viitsisi kiikuttaa uuteen maahan. Tavarat olivat silti oikein hyviä ja varmasti uudet omistajat löytäisivät jotakin käyttöä niille. Tuli illan kohokohdan aika: pääpalkinnon arvonta. En voinut uskoa todeksi, kun minun numeroni huudettiin. Ikinä ennen en ollut voittanut pääpalkintoa mistään arpajaisista, ja nyt, nyt oli minun hetkeni koittanut! Jännityksellä odotin, mitä jännää saisin, olivathan muutkin palkinnot olleet aika hienoja. Ystäväni veti selänsä takaa esiin jotakin kiiltävää ja kuulasta, ja kaikki pidättivät hengitystään, kunnes ilman oli päästävä ulos naurunremakan tieltä. Hän oli jättänyt "parhaan" viimeiseksi. Jalustan päällä kirmaavan lasihevosen. Jalusta oli hajonnut kahtia, ja sen puolikkaat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kiinnitetty hevoseen liimalla ja huomattavalla määrällä läpinäkyvää teippiä. Periaatteessa siis valmista roskiskamaa.

Kun itse tein lähtöä Suomeen työharjoittelun loputtua, olin heittämässä lasihevosta roskiin. Kysyin kuitenkin lähinnä vitsillä Jensiltä, että haluaisiko hän pitää hevosen. Oletin kuulevani jyrkän "ei", mutta hän sanoikin haluavansa pitää sen. Siitä lähtien se on kulkenut Jensin mukana ja pysynyt ehjänä (siis rikkinäisenä) neljässä muutossa. Eikä sitä enää näiden vuosien ja siihen liittyvien tarinoiden vuoksi voi yksinkertaisesti heittää pois. Ja tavallaan se on minun ja Jensin ensimmäinen yhteinen "omaisuus". Mutta ei sitä ihan esilläkään viitsisi pitää, joten heppa seilaa täällä meidän asunnossa. Laitan sen aina jonnekin "puolipiiloon", lähinnä tyttöjen huoneeseen, mutta säännöllisin väliajoin löydän sen kuitenkin edestäni.

Tämän kaunokaisen kavioiden kopsetta saamme siis kuunnella vielä monta vuotta, mutta selittämättömiä ja traagisia tapaturmia tapahtuu... ;) No, toivottavasti ei meidän pollelle (tämän enempää)!

Pitkä perjantai

Viime perjantai oli pitkä. Hyvin pitkä. Ehkä elämäni pisin perjantai. Torstaina iltapäivällä minulla alkoi kova kurkkukipu. Perjantaina kurkkukipu oli jo hiukan tiessään, mutta tilalla oli täysin voimaton olo, loputon nuha, pientä lämpöä, särkyä jokaisessa lihaksessa sekä vuorotellen palelua ja kuumuuteen pakahtumista. Ruokahalu oli myös tipotiessään, ja iltapäivällä se vähäinenkin ruoka, jonka olin maidontuotannon takia syönyt, näki uudestaan päivänvalon, näin runollisesti ilmaistuna.

Pitkän päivästä teki sen, että Jensin lähdettyä töihin, laskin ensin tunteja ja lopulta minuutteja ja sekunteja siihen, kunnes hän taas palaisi kotiin ja vapauttaisi minut lapsen hoidosta ja saisin vain sairastaa. 10 h, 32 min, 47 s. Piitkät oli tunnit. Etenkin viimeinen puoli tuntia, jolloin Eini pysyi hiljaa vain, jos häntä kanniskelin. Ihme ettei lattiaan jäänyt painautumaa kulkemani reitin kohdalle, sen verta oli raskas askel. Kun Jens lopulta saapui ja otti Einin syliinsä, ampaisin sohvalle ja siellä makasin. Ja makasin. Ja makasin. Olen kuullut juttuja siitä, miten raskasta on, kun lapsi sairastaa, mutta tarinat siitä, miten raskasta on, jos itse sairastaa ja siinä samalla pitäisi hoitaa lasta, eivät ole niin korviini kantautuneet, joten sain nyt tämän tiedon ihan ensikäden lähteestä.

Lauantaina kunnon yöunien jälkeen oloni oli jo huomattavasti parempi. Loput kolotukset taioin pois Laran kanssa joogatessa, ja suihkun jälkeen olin kuin uudesti syntynyt. Tänään sunnuntaina kurkku on taas ollut vähän kipeämpi ja nenä vuotaa kuin Niagara. Mutta mikäs tässä niistäessä, kun on näin elegantteja "Elegance"-nenäliinoja. Oma kuosinsa kullekin Saksan osavaltiolle. Niistäisinkö seuraavaksi Berliiniin vai Saksi-Anhaltiin?