Läksin siis lenkille. Kiersin minun ja monen muun vakkarilenkin, jolle on siunaantunut ihan oma nimikin: Kuralenkki. Nimensä tuo reitti on saanut osuudesta, joka kulkee pellon laitaa pitkin aina enemmän tai vähemmän kuraisella tiellä.
Ennen kuin pääsee kuralenkin kuraosuudelle, voi juoksennella ihan kunnollisia sorateitä pitkin. Päätin tänään juosta lenkin toiseen suuntaan kuin yleensä välttääkseni reitin hurjat ylämäet vain muistaakseni/tajutakseni, että juuri tähän suuntaan juostessa nuo ylämäet kohoavat huohottavan lenkkeilijän edessä kuin pullataikina päiväntasaajalla. Dumm gelaufen. Positiivista tässä erheessä oli kuitenkin se, että jaksoin tikittää tossuillani vuoren huipulle! Aikaisemmat kolme juoksulenkkiä eivät siis ole olleet yhtä tyhjän kanssa.
Mietin jo ennen kuraosuudelle saapumistani, että näin keväällä ja etenkin eilisen sadepäivän jäljiltä tie saattaa olla hyvinkin kurainen. Ja niinhän se olikin, kuraisempaa en ollutkaan koskaan nähnyt enkä juossut, mutta sen kerta, kun täällä päin maailmaa olen, niin kuralenkki juostaan, vaikka polvia myöten kurassa tarpoisin. Alun loikkimistaktiikka täytyi jarruttaa sipsutustaktiikaksi, jolla pääsi ihan hyvin eteenpäin muutamia pitkiä liukuja lukuun ottamatta, mutta juoksulenkin vauhdin hurma oli kyllä siitä koreografiasta kaukana. Kuralenkin loppuosuus sujuikin jo paljon helpommin, kun pelto ei ollut vielä heinän peitossa, niin sain siitä hyvän, märän juoksubaanan tarpeisiini. Onneksi pellolla ei juuri sillä hetkellä ollut lehmiä tai morsianta etsivää maajussia seuraamassa koikkelointiani.
Kuralenkki on tapana kruunata käynnillä saunaan. Kun saunan jäljiltä vilvoittelee pyyhkeeseen käärittynä pihamaalla, voi vielä kumota kuralenkin aikana tehdyn havainnon: "Ainakaan täällä ei vielä ole hyttysiä!"
