Stop, Corona!

Tänään perjantaina tuli tieto, että Baijerin koulut ja päiväkodit sulkevat ensi maanantaina ovensa koronaviruksen takia viideksi viikoksi (3 viikkoa + 2 viikon pääsiäisloma).

Sehän tarkoittaa myös sitä, että jonkun aikuisen on jäätävä kotiin. Se joku olen varmaankin ensi alkuun minä. Siitä olen ihan hyvilläni, sillä viime viikkoina junamatkat Müncheniin ja raitiovaunumatkat Münchenissä eivät ole olleet kovin mieluisia. Etenkin kun ruuhkaraitiovaunuihin ihmiset sulloutuvat nenä nenää vasten.

Nyt onkin sitten mietintämyssyssä, että miten saa viisi viikkoa kulumaan lasten kanssa ilman, että voi juurikaan mihinkään mennä, ja ihmiskontaktejakin tulisi välttää. Mietin jo, että pitäisiköhän ostaa Nintendo! :D Se voisi olla ihan hauskaa ajankulua. Metsässä voidaan myös käydä pomppimassa, siellä ei ole juurikaan tungosta. 

Toivottavasti nämä kaikki toimenpiteet hidastaisivat viruksen leviämistä.

Me ainakin eilen tuhosimme aimo annoksen koronavirusta. Tein illaksi Lindan, 3 v., kanssa makaronilaatikkoa. Makaronilaatikko oli uunissa, kun Jens tuli kotiin, ja Linda ilmoitti hänelle heti:" Heute gibt es Coronalaatikkoa!" :D

Naimisiin

Sunnuntainen ruokapöytä. Jensillä oli juuri paljon asiaa Satsumalle.

Eini: "Nyt riittää äidille juttelu!"
Jens: "Mutta kai minä nyt saan vaimolleni jutella."
Eini: "Ei äiti ole sun rouva."
Satsuma ja Jens: "Kyllä on. Me olemme naimisissa. Katso, sen takia meillä on samanlaiset sormuksetkin. Sitten kun Eini on iso, niin Einikin voi mennä naimisiin, jos haluaa."
Eini Satsumalle surkeana: "Mutta minä haluan sun kanssa sinne!"
Satsuma: "Niin minne?"
Eini: "No sinne naimisiin!"

"Cut!"

Palasin tänään töihin sairauslomien jälkeen. Päivästä tuli ihmeen kepeä, sillä noin kello puoli kolme kuului isossa toimistossamme ziuziuziu, niin kuin Duracell-pupun paristojen vihdoinkin loppuessa, ja kymmenet tietokoneiden näytöt ja toimiston valot sammuivat samanaikaisesti. Hei hei, sähköt! Joka puolelta kuului samassa ihmettyneitä huudahduksia, huokauksia ja suunnasta jos toisesta: "Tallensinko?!" Muutoin niin rauhallinen toimisto muuttui hetkessä pulinaboksiksi, ja samassa jo yhdessä nurkassa alkoivat keilailukisat, joissa cokis-pullot toimittivat keilojen virkaa ja mandariini keilapallon. Koska vika ei ollut mikään ihan pieni, niin pääsimmekin sitten kaikki lähtemään kotiin vielä valoisaan aikaan, mikä oli erittäin mukavaa.

Siispä kevyt lasku töihin! Ja myös hivenen hämärä.

Musta ruutu ja rouva

Pipo päässä pakkasella, pyöräilykypärä aamiaisella

Vaikka näin toukokuussa ei ole enää pipopakkoa, niin Eini laittaa hyvin usein päähänsä jonkin päähineen. Tai ei sen edes tarvitse olla oikea päähine, kunhan se jotenkin vain täyttää hatun viran, niin päähän vain! Uimahousut, Lego-laatikko, frisbee - you name it. Eilen löysin Einin huoneestaan naureskelemasta ja lukemasta kirjoja tonttulakki päässä, ja tänään aamulla oli pyöräilykypärän vuoro. Hän jopa sai pyöräilykypärän hihnat itse leuan alta kiinni, ja kypärä oli hienosti väärinpäin ja lepäsi takaraivolla. Tämä oli siis tämän aamun lookki. Olipahan pää ainakin visusti turvassa!

Turvallinen aamiainen

 Mukavaa (ja turvallista) lauantaita kaikille! :)

Pekka Töpöhäntä

Eini tykkää kirjoista.

On aina tykännyt. Ensiksi niitä maisteltiin, sitten revittiin ja nyt niistä jopa katsellaan kuvia.

Jokin aika sitten oli pieni paussi kirjojen suhteen. Niitä ei niin usein tullut luettua. Mutta nyt viimeisten viikkojen aikana neiti ei oikein muuta haluaisikaan tehdä kuin lukea kirjoja. Hän jopa nukkuu kirja kädessä. Unileluista hän ei ole koskaan sen kummemmin perustanut, mutta nyt pitää iltaisin saada aina kirja kainaloon.

Kuluvan viikon eräänä iltana haettiin taas uutta kirjaa kirjahyllystä. Eini valitsi sieltä toukokuuhun loistavasti sopivan Pekka Töpöhäntä ja joululahjavarkaat -kirjan. Sanoin Einille: "Ai, että Pekka Töpöhäntää haluat lukea. No, luetaan!" Eini vastasi: "Joo! Pekka Höpöhäntää!" Minua alkoi naurattaa ja toistin: "Niin, että Pekka Töpöhäntää haluat lukea." Johon Eini vastasi: "Joo! Pekka Pöpöhäntää! Pöpöhäntää, Pöpöhäntää!"

Töpöhäntä, Höpöhäntä, Pöpöhäntä - rakkaalla kissalla monta nimeä. Söpöhäntää ja Löpöhäntää vielä odotellessa...

Järvi-Suomi ruokapöydällä

Suomihan on tunnetusti tuhansien järvien maa. Toissapäivänä saimme omalle ruokapöydällemme kokonaisen järvi-Suomen! Einin vesimuki kaatui pöydälle, ja valuneesta vedestä syntyi tämä:

"Suomi tuli!", hihkui Eini vielä illallakin sängystään.

Piinipiinipiini*

 

Aina ei tarvitse sulautua joukkoon.

(*Piinipiinipiini = viinirypäle Einin kielellä)

Kuvailevia sanoja

Parin viimeisen päivän aikana Eini on ottanut käyttöönsä sanan "kaunis".

Eilen päivällä hän seisoi peilin edessä, katseli itseään ja sanoi: "Ei'e (Eini) kaunis."

Myöhemmin iltapäivällä olimme tekemässä lähtöä kauppaan. Laitoin kenkiä Einin jalkaan, ja Eini totesi: "Kengä kaunis". Kysyin, onko Einikin kaunis. Vastaus oli "Joo." Kysyin, onko äiti kaunis. Vastaus oli "E'ei", jota seurasi vielä päänpudistus ja ilmoitus: "Äiti iso".

Pyöreä hiukopala

Hiukoi. Jääkapista löytyi Suomesta mukanani tuomani Juustoportin leipäjuustoympyrä. Sen muotokieli suorastaan kuiskasi: "Tahdon ympyräisen ruisleivän päälle!". Voilà, kuin toisillensa tehdyt. Lakkahillon tehtävää suoritti kolleegansa puolukkahillo. Pyöreä kokonaisuus pyöreälle lautaselle, ja kyytipojaksi vihreää teetä pallukoin koristellusta pyöreästä mukista.

Voi tätä pyöreyttä, ihan jo pyörryttää!

Hyväsintti!

Aukesihan se vihdoinkin!

Illallinen George Clooneyn kanssa

Katsoin Jensin kanssa toissailtana elokuvan. Elokuvan mainoskatkolla tuli Nespresson mainos, jossa kaikki naiset sekoavat, kun kuulevat George Clooneyn olevan sisällä kahvilassa. En edes muista, mistä kaikki lähti liikkeelle, mutta vitsailimme George Clooneysta koko loppuillan.

********

Eilen illalla istuin ruokapöytään. "Älä katso taaksesi keittiöön. Isillä on sulle yllätys", sanoi Lara. "Yllätys!?", sanoin ihmeissäni. "Kivaa, pidän yllätyksistä!"

Istuin ruokapöydän penkillä pienen jännityksen vallassa. Odotin yllätyksen liittyvän ruokaan, mutta ei. Pienen hetken kuluttua viereeni istui mies. Käännyin katsomaan miestä. George Clooney. Vieressäni penkillä kahdenkymmenen senttimetrin päässä minusta istui George Clooney! Tuijotin häntä, ja George katseli minua miellyttävä, tosin stagnaattinen, hymy kasvoillaan. "Pitäisiköhän minunkin nyt kirkua?!", ajattelin.

En kirkunut, mutta nauramiselle ei näkynyt loppua.

Kun olin ollut viemässä Einiä nukkumaan, Jens oli printannut Georgen kasvot ja teipannut ne kiinni otsaansa. Georgen silmät oli puhkottu, jotta mies Georgen takana näkisi jotain. George oli vieraanamme koko iltapalan ajan. Tuo mies ei totellut enää nimiä Jens tai Papa, ainoastaan George.

Vieressani todellakin istui George Clooney. No, saksaa puhuva George Clooney. Miten tuollaiset paperiset kasvot voivatkin luoda noinkin todentuntuisen illuusion! Kiiluvat ja liikkuvat silmät sen kuin vahvistivat sitä. 

Oli oikein jännää ja kiehtovaa illallistaa noinkin suuren filmitähden kanssa.

Mutta! Se ei tarjonnut Nespressoa!

Clooney Kukkulalla

Nektariinin kivi

Söimme Einin kanssa välipalaksi nektariinia.

Leikkasin nektariinista lohkoja. Kun toinen puoli nektariinista oli jo kadonnut suihimme, makasi lautasella vielä nektariinin toinen puoli sisällään iso, ruskea, röpelöinen nektariinin kivi. Eini kurottautui syöttötuolistaan kohti hedelmää, katsoi sitä analysoivasti ja mietteliäästi. "Kakkaa", hän totesi. Hetki minulla meni miettiessä, että mitä tuo lapsi oikein tarkoittaa. Kunnes tajusin, että kakka on katsojan silmissä.

Isoisoisän maalauksia ja lapsenlapsenlapsen (ja vähän äidinkin) piirtelyjä

Nyt on semivirastotalomainen taululookki saatu pystytettyä olohuoneen seinälle. Oli jo aikakin saada vähän seinäntäytettä. 

Oikeinpuoleisin tauluista on maalaus Elben ylittävästä sillasta Blaues Wunder, sininen ihme, Dresdenissä. Vasemmanpuoleisien taulujen maalauspaikkoja ei sitten tiedetäkään.

Raameissa on Jensin isoisän maalaamia tauluja. Hän oli taiteilija ja maalauksen opettaja. Viime pääsiäisenä saimme valita Jensin isoäidin kätköistä Jensin isoisän tekemiä maalauksia. Emme tohtineet ihan kaikkia mukaamme ottaa, mutta silti palasimme Kukkulalle sievoisen kuvapinon kanssa. Nyt voimme jopa vaihdella esillä olevia kuvia, tai jos joskus asumme isommassa asunnossa, niin onpahan jo varastossa jotakin, millä seinät somistaa.  

 

Vene olohuoneessamme

Maisemat makuuhuoneestamme

Toistaiseksi meillä on isoisän kuvia seinällä kuuden taulun verran. Lisää on tulossa, kunhan olemme ensin saaneet valituksi ja kiinnitetyksi hyllyt "musanurkkauksemme" seinälle.

Isoisoisän maalausinnostus on myös nyt hypännyt neljänteen polveen. Einin "tynä, tynä!" -huutelot tarkoittavat, että värikynät esiin ja sassiin ja paperia pöydälle. Sitten vedellään viivoja antaumuksella. Äidinkin pitää poikkeuksetta ottaa osaa näihin luoviin puuhiin, ja kysymykseen "Mitä äidin sitten  pitäisi piirtää?" on vastaus myöskin poikkeuksetta: mopo. Vai että mopo. Joko taas. Ei mopossa muuten mitään vikaa ole, mutta kun äiti ei todellakaan osaa piirtää mopoa. Ei sitten niin yhtään sinne päinkään. Koska mopoa kuitenkin aina vain ja uudestaan vaaditaan, olen joutunut hieman perehtymään mopojen saloihin. Parkkipaikoilla tutkin ja tiirailen sinne pysäköityjä mopoja, jotta pääsisin selville, että minne ihmeeseen se mopon pyörä kuuluu piirtää. Edistystä on ehkä hiukan tapahtunut, mutta kyllä tuhrustamani mopot näyttävät edelleen enemmän Mars-mönkijöiltä. Tai kulkupeleiltä, joita ei ole vielä edes keksittykään. Siispä kaikki keksijät - vink vink!

"Mopo" on talon katon vieressä.

Tehtävä: löydä kolme "mopoa"

Ylläolevissa "mopo"kuvissa on jo hieman edistystä tapahtunut, joten voitte vain kuvitella, miltä se kaikkein ensimmäinen "mopo" joskus näytti... Toivon siis hartaasti, että Eini olisi perinyt isoisoisänsä piirtäjän taidot eikä äitinsä. Voisi sitten Eini joskus äidillensä opettaa, kuinka se mopo oikein piirretään. Siihen asti mennään näillä.

Se on mopo...eikun moro!

Lande

Maalla taas! Mutta Jens katolla.

Eini meressä ja kettu kuuluisuudessa

Sinne se vain paineli. Mereen hartioita myöten. Monta kertaa, vaikka vilu jo tärisytti. Enpä olisi ihan uskonut. Vauva-Eini ei kylpemisestä tykännyt, vaan rääkynä kimpoili aina kylpyhuoneen kaakeleilla kuin pingispallo turbulenssissa. Uimahallissa olemme olleet vain muutaman kerran, ja nekään kerrat eivät ole olleet uimisen kannalta kovin suuria menestyksiä. Enkä ole vielä ihan varma, onko Eini voittanut suihkupelkonsa. Mutta meri. Einin ensimmäinen kerta rannalla (ellei viime kesän Rostockin reissua ja Einin varpaiden dippailua mereen lasketa), ja tyttö oli kuin kala vedessä. Taitaa veri vetää mereen!

Meri, hetki ennen repolaista

Kotimatkamme kestikin sitten huomattavasti kauemmin kuin se normaalisti olisi kestänyt, sillä takaamme pusikosta ilmestyi yllättäen ihka aito kettu! Tämä erittäin tuuheahäntäinen ja ketuksi huomattavan kesy yksilö jolkotti kulkemaamme tietä pitkän matkan. Kerrankin sai tiirailla kettua luonnossa oikein ajan kanssa ja räpsiä siitä huonoja kuvia pokkarikameralla, josta piti aina ennen laukaisua etsiä ja valita jokin vanha kuva poistettavaksi muistikortin ollessa jo täynnä. (Hankintalistalla on suurempi muistikortti!) Kovin moni muukin ohikulkija pysähtyi ottamaan ketusta kuvia nähtyään meidän ja parin muun pällistelevän ja osoittelevan tienpientareelle Einin hokiessa "ettu! ettu!". Se oli stadilaisen repolaisen hetki kuuluisuudessa!

"Noni kimmat ja kundit, mä tulin nyt tuolta skutasta laittaa vähän vipinää teidän liipasinsormiin! It's kettu time!"

"Kliffaa hei, mulla onkin jo faneja mestoilla!"

"Shootatkaa, shootatkaa! Tässä mä ny posetan!"

"Hei jäbä, mihin sä oot tsygäilemässä?! Ota se kamera ulos repustas ja tuu vaan lähemmäs, en mä kato dunkkaa, mä oon kettu enkä mikään skunkki!"

"Täs ois ny teille vielä tätä mun tuuheeta hanurii. Ni missäs läpyskässä nää mun kuvat sitten julkastaan?"

Ihan vain täällä Kukkulan-blogissa, kettu hyvä, mutta olit todella kiltti, kun näin paljon aikaasi meille kaksijalkaisille kuvaajille soit!

Puolitoistavuotias koomikko/virallinen valvoja

Tyttöni on nyt päässyt 1,5-vuotiaiden kerhoon. Onnittelut, äidin "Mussukka-Pussukka", joksi olen huomannut häntä kovin usein tituleeraavani!

Tyttö on tällä hetkellä kotona oikein show-lady. Hauskuuttaa meitä hassuilla ilmeillään ja virneillään, hassuilla kävelytyyleillään ja ääninäytteillään. Mutta vieraassa ympäristössä, uusien ihmisten seurassa on Eini viimeisen kuukauden aikana saattanut hieman ujostella ja vakavoitua. Silloin hän saattaa välillä tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään vaitonaisesti kulmat kurtussa.

Voittekin vain koettaa arvailla, onko tämä seuraava kuva otettu kotona vai siellä uusien ihmisten huomassa!

Janne Kataja vai Aulis Gerlander?

p.s.  (Kuvan silmät eivät Einin! ...niin kuin äitini aluksi luuli... :p )

Mukkelis makkelis

Hepsi kommentoi edellistä blogikirjoitustani sanoin: "Kukkulalla sitä aina sattuu ja tapahtuu!" Vastaukseni kommenttiin oli, että joskus täällä ei tapahdu ei sitten mittään, mutta tarkemmin ajateltuna Eini pitää nykyään huolen siitä, että koko ajan jotakin tapahtuu. Eilen illalla Eini sitten piti huolen siitä, että todellakin sattui ja tapahtui.

En edes tarkalleen muista, mitä kävi, mutta fakta on se, että minulla on nyt kananmunan kokoinen kuhmu otsassani. Yritin kait kumartua alas estääkseni Einiä avaamasta pakastimen ovea, mutta hän taisi olla nopeampi, joten kumautin pääni Einin kiskaiseman pakastimen oven reunaan. Kups ja kops! Tunsin miten aivoni heiluivat kalloni sisällä ja hetken taisin nähdä vain mustaa. En tiedä horjahdinko iskun voimasta lattialle vai päättelinkö, että nyt olisi parempi istua. Jens tuli paikalle kymmenen sekuntia iskun jälkeen, katsoi otsaani, ja sanoi: "Oho!" Kananmuna oli jo syntynyt. Ensin luulin, että otsaani on tullut lommo tai otsastani puuttuu palanen, mutta kokeilinkin vain kuhmun vierestä. Onhan siinä jonkinlainen korkeusero.

Nyt sitten jännätään, saanko vielä hienon mustelman kananmunaani koristamaan.

Tietenkään en myös löytänyt tänään lakkiani ostoksille lähtiessäni, joten toteutin aika kirjaimellisesti sosiaalisessa mediassa pyörinyttä slogania: "Always be yourself. Unless you can be a unicorn. Then always be a unicorn." 

Parvekkeen putsaajan painajainen

Tapahtuipa kerran Kukkulalla...

Perjantai-iltana Jens päätti putsata parvekkeemme lattian. Lähdin Einin ja Laran kanssa leikkipuistoon, jotta isäntä saisi rauhassa puunata. Olimme puistossa kaksi tuntia, jotta edellä mainittu herrashenkilö saisi kaikessa rauhassa siivota parvekkeen ja muunkin asunnon. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisimmepa viipyneet puistossa vain yhden hiekkakakun kumoamisen verran.

Palattuamme leikeistämme avasin asuntomme oven ja katselin ympärilleni. Onko täällä muka siivottu? Täällähän näyttää ihan samalta kuin lähtiessämme ulos. Jatkoin matkaa olohuoneeseen, jossa saatoin todeta, että täällä ei todellakaan ole siivottu. Katsoin parvekkeelle, jossa Jens nojaili laskevan auringon säteissä parvekkeen kaiteeseen. Ajattelin, että hän taisikin vain nauttia kesäillasta viimeiset kaksi tuntia. Katsoin häntä kysyvästi. Hän katsoi minua kysyvästi. Sen jälkeen hänen katseensa vaelsi parvekkeemme oveen. Seurasin hänen katsettaan, ja silmäni osuivat oven ripaan, joka osoitti alaspäin. "Voi ei, voi ei, voi ei", hoin, ja sen jälkeen sain kamalan naurunpuuskan, jolle ei näkynyt loppua. Olin teljennyt siippani ulos asunnostamme parvekkeelle. Kahdeksi, pitkäksi, tunniksi.

Huvittavinta oli se, että Jens oli tuonnut parvekkeemme tuolit, pöydän ja lepotuolin siivouksen ajaksi olohuoneeseemme. Parvekkeella ei siis ollut mitään, minkä päällä istua. No, lattiallahan voisi istua, mutta Jens oli juuri kerinnyt levittämään sangollisen vettä parvekkeen lattialle, joten lattia lainehti vielä vedestä. Jens saattoi siis vain seisoa ja pyöritellä peukaloitaan. Hän oli huudellut apuun naapurin tyttöä, jonka ikkuna oli ollut auki. Naapurin tyttö vain sattui olemaan meidän kanssamme leikkipuistossa... Jens oli kartoittanut, josko hän olisi pystynyt jotenkin kiipeämään alas. Ei kuulemma olisi onnistunut, ja jos hän olisikin päässyt alas, niin vapautumisen ja helpottuneisuuden tunnetta olisi saanut edelleen hakea, sillä Jens oli jäänyt parvekkeelle jumiin päällään vain alushousut. Olisihan tosin matka Kukkulalta leikkipuistoon alushoususillaan ollut varmasti ikimuistoinen. Niin Jensille kuin vastaantulijoillekin.

Kahdessa tunnissa kerkesi kuulemma tulemaan jano, aika pitkäksi ja vessähätäkin. Nyt on vaihtoehtoinen käymälämme, sadevesiviemärin aukko, saanut tulikasteensa.... Vilukin alkoi tulla, sillä Jensillä oli edelleen vain ne alushousut.

Parvekkeen kaiteella kuitenkin roikkui pesuun menossa ollut kylpyhuoneen jalkamatto, joten lopulta Jens oli heittänyt sen jo hiukan kuivuneelle lattialle ja käynyt sille pitkäksi. Siinä makaillessaan hän koki vielä kauhunhetkiä, kun hän alkoi miettiä, että olinko minä ottanut avaimen mukaani. No, onneksi olin ottanut, mutta olisin myös voinut olla ottamatta, sillä olisihan Jens kotona, kun palaamme. Tai ainakin melkein kotona. Teljettynä ulos parvekkeelle. Alushoususillaan. Märällä lattialla. Seuranaan vain likainen jalkamatto.

Pyykinpesukonelelu

Yksi Einin mieli"leluista" on pyykinpesukone. Sen luukkua on ihana avata ja sulkea, näppäimiä on kiva painella, on kiva kurkkia pesukoneen sisälle ja etenkin riemastuttavaa on tunkea mitä erinäisimpiä tavaroita pyykkikoneen rumpuun. Aina pyykkiä pestessäni minua odottaa jokin jännä yllätys pesukoneen uumenissa. Esimerkiksi pallo, rakennuspalikka tai lompakkoni:

 Tai esimerkiksi vaippa ja tuttikotelo:

Toivottavasti se päivä ei koskaan koita, jolloin unohdan ennen pyykkäystä tarkistaa pesukoneen tavaratilanteen. Muuten ripustan narulle pestyä rahaa ja märkiä vaippoja.

Tänään tämä pikkupyykkäri oli myös hyvin, hyvin avulias! Hän laittoi ensiksi pestävät pyykit pyykkikoppaan ja tunki pyykkikopasta kaikki vaatteet viimeistä sukkaa myöten pesukoneeseen! Äidin ei tarvinnut kuin lisätä pesuaineet ja painaa starttia.

Jää(hyvästi)kahvi

Tänään oli riipaisevien jäähyväisten hetki. Jens luopui viimeisen viiden vuoden aikana kertyneistä jääkahvipurkeistaan, sillä tarvitsimme lisätilaa kellariimme. Hän ei siis juuri juo normaalia kahvia, mutta sen sijaan jääkahvia lasillisen tai pari lähes päivittäin. Kun Jens vielä asui opiskelija-asunnossa, hän päätti "sisustaa" oven taakse jääneen seinäkaistaleen tyhjiksi tulleilla jääkahvipurkeillaan. Se oli ihan mainio seinä, etenkin opiskelijakämpässä. Kun vuosi sitten muutimme Kukkulalle, purkit seurasivat mukana. Ei niitä niin vaan voitu pois heittää. Välillä Jens uhkaili rakentavansa vastaavan seinän asuntoomme. Eilen hän toteutti uhkauksensa.

Tosin vain muutamaksi tunniksi. Tytöt ja me saimme nyt esimakua siitä, millainen tyttöjen huone olisi, jos ja kun jaamme sen kahdeksi eri huoneeksi. Tämä jääkahviseinä olisi kieltämättä ihan hieno. Pumpulia ja sahanpurua vaan purkkeihin, niin äänieristyskin olisi huippuluokkaa. 

Ennen purkkien pussittamista jätesäkkeihin oli vielä yhden ohjelmanumeron vuoro. Purkkien kanssa kylpeminen. 168 purkkia, Lara ja Jens mahtuivat juuri kylpyammeeseen. Valokuvaussession jälkeen purkit päätyivät pusseihin.

Pusseja kertyi seitsemän tai kahdeksan, ja Einikin ihmetteli niitä eteisessä. Aamulla Jens vei pussit talon edustalle, josta "keltaisten säkkien" (muovi- ja pakkausjätteiden) -noutajat ne päivän mittaan hakisivat. He (ja naapurit?) ne vasta ihmettelevätkin.