Firmojen juoksumittelö

Hikiset päivät jatkuvat, joten palaan hetkeksi toisenlaisiin hikisiin tunnelmiin.

Viime maaliskuussa jouduin siis lounastauolla ylipuhutuksi ja menin ilmoittautumaan toukokuun lopulla olevaan firmojen juoksukisaan, jossa matkana oli 6 kilometriä. Työkaveri, joka minut ylipuhui juoksuun sanoilla "me otetaan iisisti, kävellään jos siltä tuntuu, mennään vaan sinne pitämään hauskaa", mursi kaksi viikkoa ennen juoksua kyynerpäänsä lentopalloa pelatessaan, joten yht'äkkiä olinkin vailla lajitoveriani muiden, kisan huomattavasti vakavammin ottavien keskuudessa. Prkl.

Pari päivää ennen juoksua Ahdisti, isolla A:lla. Olin varma, että olen meidän työporukan viimeinen ja ehkä jopa koko kisan viimeinen. Niiin kaduin sitä, että menin maaliskuussa ilmoittautumaan kisaan. Ahdistus hiukan pieneni kisaa edeltävänä päivänä, kun sain kuulla, että eräs toinen sunnuntaijuoksija osallistuu myös juoksuun. Ihanaa, en olekaan siis enää yksin löntystämässä!

Juoksupäivä oli "hiukan" sateinen

Starttisuoralla

Kun lopulta kisapäivänä seisoimme 10 000 muun ihmisen kanssa starttipaikalla, ahdistus oli onneksi poissa. Hyvä musiikki, pitkä odottelu ja mahdoton kaatosade käänsivät kaiken päälaelleen ja ajattelin vain, että "antakaa mun nyt jo juosta!". Lopulta pääsimme matkaan.

Lähes kaikki juoksivat ohitseni. No niin, olen sitten se viimeinen. Mutta totesin, kuten niin moni kilpaurheilija haastatteluissa: "Lähden tekemään oman juoksun".

200 metrin jälkeen tilanne olikin jo täysin toinen: moni juoksijoista jo käveli! Silloin tajusin juoksun todellisen luonteen: on niitä, jotka oikeasti tavoittelevat hyvää aikaa, ja sitten on niitä, jotka haluavat vain pitää hauskaa liikkuen. Oma tavoitteeni oli ensinnäkin päästä maaliin, ajasta viis, kunhan vain jaksaisin juosta koko matkan! Ja jee, siihin ylsin, vaikka viimeiset kilometrit olivatkin vain ylämäkeä, puuh.

Maalipaikkamme ei ollut lainkaan hassumpi: saksalaisen jalkapalloseura Borussia Dortmundin kotiareena! Päätin, että kun saavun stadionin loppusuoralle, juoksen lopun niin lujaa kuin kintuistani pääsen. Olin itsekin ihan yllättynyt, minkälaiseen spurttiin sitä vielä kykeni! Ohitin vielä kymmeniä juoksijoita maalisuoralla ja pujottelin heidän välistä. Sitten kuulin, kuinka stadionin selostaja oli myös huomannut spurttini ja hänen äänensä kaikui stadionin kaiuttimista: "Ooooh, mahdoton loppukiri tuolla naisjuoksijalla, miten hän vielä pystyykin näin kuuden kilometrin jälkeen tuollaiseen vauhtiin, hän ohittaa kaikki muut, uskomatonta, ja nyt on hänkin maalissa!!!"

Oujee, ajattelin, samalla kun pidättelin oksennusta :D

Naama punaisena tartuin kaksin käsin stadionilla tarjoiltuihin vesilaseihin - ja olin tyytyväinen! Juoksin kuin juoksinkin koko matkan ja pääsinpä vielä kaiuksi Borussia Dortmundin stadionille! Onpa taas jotain lisää, mitä muistella vanhana kiikkustuolissa.

Maalissa!

Helatorstain lenkki ja katastrofikuppila

Eilen oli siis tuo mukavaakin mukavampi vapaapäivä keskellä viikkoa eli helatorstai. Aamupäivä kului niinkin jännittävissä merkeissä kuin pyykin pesemisessä ja imuroinnissa. Iltapäivällä minun oli lähdettävä juoksulenkille, sillä siihen toukokuun lopulla olevaan firmojen juoksumittelöön, johon siis mielenvikaisena päätin osallistua, ei ole enää pitkä aika. Ja eilen se sitten tapahtui: en juossut ainoastaan ensimmäistä kertaa elämässäni viittä kilometriä, vaan myös kuusi kilometriä tuli täyteen! Ihmeitä voi siis tapahtua. Kävelyni on tosin lenkin jälkeen muistuttanut juoksuhiekasta ylös kömpivää norsua, mutta eiköhän tilanne (toivottavasti) lähipäivinä korjaannu.

Lenkki ohi, jalat orrelle!

Lenkin jälkeen kävin pikaisesti suihkussa ja könkkäsin kiiruhtaen bussiin ravistellen punteistani sitä juoksuhiekkaa kadunvarsille. Olin matkalla viettämään erään työkaverin läksiäisiä keskustan hampurilais-/pihviravintolaan naama vielä lenkistä punottaen.

Vuohenjuustohampurilaiseni oli erinomainen ja ravintola oli oikein viihtyisä, mutta kääk: palvelu! Pitää joskus käydä uudestaan tässä ravintolassa syömässä, jotta toivottavasti voin vain todeta, että juuri eilen ei vain nyt ihan kaikki tainnut skulata:

Ensimmäinen tarjoilija otti seurueeltamme juomatilauksen, ja toinen tarjoilija alkoi hetken kuluttua tuomaan juomia pöytiin. Kaikki juomat eivät päätyneet niihin kuuluviin laseihin, vaan tarjoilija kaatoi vahingossa yhden pullon (onneksi vain vettä) kahden työtoverini niskaan. Hupsis!

Koska olin syönyt päivällä suolaisen nakkikeiton ja käynyt tuolla kuuden kilometrin lenkilläni, niin minulla oli j-a-n-o! Odotin juoksuhiekka rapisten kieleni päällä radleriani pöytään, mutta sitä ei vain kuulunut. Kaikki muut olivat jo saaneet ajat sitten juomansa, paitsi minä ja tuo Lissaboniin muuttava työkaverini. Noin puolen tunnin odotuksen ja kolmannen "Emme ole vielä saaneet juomiamme" -huomautuksen jälkeen, sain vihdoinkin kulauttaa kullankeltaista janonsammuttajaa kurkusta alas! Lasi oli heti puolityhjä.

Kun olimme jo melkein valmiita, niin kolmas tarjoilija tulee jo keräämään astioita pois pöydästä. Hän kerää ensin tarjottimellensa pienissä kupeissa olleet dipit, ja kysyy vasta sitten vierustoveriltani "Syötkö vielä näitä ranskalaisiasi?" Vierustoverini vastaa myöntävästi vain huomatakseen hetkeä myöhemmin, että ranskalaiset eivät ole enää pöydässä. :D Oli sitten tarjoilija lastannut nekin tarjottimelleen.

Koko pikkukatastrofin kruunasi vielä avokeittiössä kokannut (sohannut) kokki, joka räsäytti ison pinon lautasia keskelle keittiön lattiaa. No, sirpaleet tuottavat onnea! Sitä tässä ravintolassa ainakin eilisen perusteella tarvitaan. :P

Pitäisköhän tämä kuppila laittaa kuntoon...?

Näin lopuksi haluan ihan muuten vain lisätä tähän pari kuvaa, jotka juuri nappasin parvekkeelta. Tänään oli aivan ihastuttava ilma ja ilta. Viime kesäisen hirmumyrskyn jäljiltä trimmattu hevoskastanja kukkii kauniisti, ja parvekkeen uudehkot kesäkukatkin ovat loistossaan. Muista puista puhumattakaan :)

Kuralenkki

Läksin siis lenkille. Kiersin minun ja monen muun vakkarilenkin, jolle on siunaantunut ihan oma nimikin: Kuralenkki. Nimensä tuo reitti on saanut osuudesta, joka kulkee pellon laitaa pitkin aina enemmän tai vähemmän kuraisella tiellä.

Ennen kuin pääsee kuralenkin kuraosuudelle, voi juoksennella ihan kunnollisia sorateitä pitkin. Päätin tänään juosta lenkin toiseen suuntaan kuin yleensä välttääkseni reitin hurjat ylämäet vain muistaakseni/tajutakseni, että juuri tähän suuntaan juostessa nuo ylämäet kohoavat huohottavan lenkkeilijän edessä kuin pullataikina päiväntasaajalla. Dumm gelaufen. Positiivista tässä erheessä oli kuitenkin se, että jaksoin tikittää tossuillani vuoren huipulle! Aikaisemmat kolme juoksulenkkiä eivät siis ole olleet yhtä tyhjän kanssa.

Mietin jo ennen kuraosuudelle saapumistani, että näin keväällä ja etenkin eilisen sadepäivän jäljiltä tie saattaa olla hyvinkin kurainen. Ja niinhän se olikin, kuraisempaa en ollutkaan koskaan nähnyt enkä juossut, mutta sen kerta, kun täällä päin maailmaa olen, niin kuralenkki juostaan, vaikka polvia myöten kurassa tarpoisin. Alun loikkimistaktiikka täytyi jarruttaa sipsutustaktiikaksi, jolla pääsi ihan hyvin eteenpäin muutamia pitkiä liukuja lukuun ottamatta, mutta juoksulenkin vauhdin hurma oli kyllä siitä koreografiasta kaukana. Kuralenkin loppuosuus sujuikin jo paljon helpommin, kun pelto ei ollut vielä heinän peitossa, niin sain siitä hyvän, märän juoksubaanan tarpeisiini. Onneksi pellolla ei juuri sillä hetkellä ollut lehmiä tai morsianta etsivää maajussia seuraamassa koikkelointiani.

Kuralenkki on tapana kruunata käynnillä saunaan. Kun saunan jäljiltä vilvoittelee pyyhkeeseen käärittynä pihamaalla, voi vielä kumota kuralenkin aikana tehdyn havainnon: "Ainakaan täällä ei vielä ole hyttysiä!"

Aamulenkki

Toissa sunnuntaina klo 7:30 tapahtui kummia. Eini oli herännyt jo ties milloin, ja olin kylpyhuoneessa, jossa näin peilikuvani. Totesin, että voisinpa pestä suortuvani. Samassa muistin itselleni tekemäni ehdotuksen, että aina hiustenpesupäivinä kävisin juoksulenkillä. Ai, pitääkö mun nyt lähteä lenkille? Klo 7.30? Sunnuntaiaamuna? Ilman aamupalaa? Juu, unohda. Ei, ei, ei. Haha, hyvä vitsi.

Mut toisaalta...aurinko paistaa. Toisaalta sunnuntaiaamuna klo 7.30 saisi jolkotella varmaan aika rauhassa...toisaalta olisi aika siistiä, että olisi urheillut jo ennen kuin muu väki olisi edes herännyt... toisaalta edes pienikin lenkki olisi parempi kuin ei mitään...ja tämä olisi ensimmäinen aamulenkkini ikinä! Ainakin klo 7.30. Ja armeijassa en muistaakseni ole ollut.

Tässä vaiheessa olin jo ihan innoissani aamulenkkiajatuksesta, joten hyppäsin lenkkivaatteisiin ja pihalle!

Heti ensimmäisessä risteyksessä pari kolme naapuria keskustelivat keskenään. Klo 7.30? Sunnuntaiaamuna? En ollut todellakaan ajatellut törmääväni ristinsieluun, joten täytyi vielä tarkistaa, että kai minä nyt ne lenkkivaatteet päälleni puin, siis edes jotkin vaatteet. Unohdin, että olemme Saksassa, jossa ei siis todellakaan, missään tilanteessa, mihinkään kellonaikaan voi olla yksin missään. Amatööri.

Seuraavassa risteyksessä oli tämä itkupaju. Sen vasempaan reunaan on jo muodostunut selvä polku.

No, jatkoin jolkotteluani metsätietä pitkin. Onpas ihanan aurinkoinen, vienosti lämpiävä aamu. Perhonen lentelee tuolla aamuauringossa säihkyvien kukkien lomitse. Etana. Ihania kastepisaroita puunlehdillä. Etana. Onpas ruoho kasvanut. Etana. Etana, etana, etana! Polku oli täynnä "rakastamiani" etanoita. Joko ne ovat aktiivisimmillaan klo 7.30 sunnuntaiaamuna tai sitten ne eivät olleet vielä joutuneet liiskatuiksi. Olihan vasta varhainen aamu. Joten ensimmäisen etapin matkastani pompin kiljahdellen etenoita väistellen.

Saavuin niitylle. Niin, no kuten jo tiellä näkemistäni naapureista muistin, olen Saksassa. Joten olin enää vain hivenen hämmästynyt, kun niityllä oli sen tusina koiranulkoiluttajaa, toinenkin lenkkeilijä ja pari fillaristiä, jotka suhahtivat ohitseni. Siellä oli suorastaan enemmän trafiikkia kuin iltaisin! Tässä vaiheessa viimeistään heitin romukoppaan kuvitelmani nukkuvasta kaupungista sunnuntaiaamuna. Mikä utopia. Amatööri.

Juoksin rundini niityllä ja lähdin takaisin päin. Ja silloin aamupalattomuus alkoi tuntua. Energiaa ei vain oikein ollut. Joten loppumatkan sitten suosiolla kävelin.

Joten ei tuo lenkki nyt ihan niin sujunut kuin olin haavekuvissani maalaillut, mutta kuten jo mainitsin, lenkki on aina parempi kuin ei-lenkki! Oli se sitten ihan minilenkki tai etanalenkki, mutta lenkki ku lenkki! Ja oli kyllä aika kiva aloittaa päivä sillä, että jo ennen kaikkia muita askareita oli jo urheillut!

Etanoistakin huolimatta voisin kyllä lähteä uudestaankin.

Onneksi tämä itkupajun viereinen puu, neidonhiuspuu eli ginkgo, ei vaurioitunut myrskyssä, vaan vihertää yhä.

Kasvata kuntoasi huomaamatta

4,6 kilometriä. Eilen. Juoksin. No siis, hölkkäsin. Viime kerrasta oli – tosi kauan?

Joten olin hyvin positiivisesti yllättynyt, että lenkki sujui aika letkeästi. Harmi, että kiertämäni lenkki oli vain 4,6 kilometriä, sillä olisin vielä jaksanut juosta, ja jos olisin juossut vielä 400 metriä, niin olisin saanut 5 kilometriä täyteen. ("olisin" helisee jo korvissa) Ja viittä kilometriä en ole vielä eläessäni juossut (maratoonarit saa tästä tunnustuksesta slaagin, niin kuin Jens eilen illalla). Ikinä en ole juoksemisesta pahemmin perustanut, mutta viimeisen 5 vuoden aikana juoksulenkit ovat olleet ihan ok, muutamina kertoina jopa tosi ok!

Mutta huvittavinta tässä kaikessa on se, että en ole raskausajan jälkeen oikein liikuntaa harrastanut, ja silti ne harvat juoksukerrat ovat sujuneet paremmin kuin raskautta edeltäneet juoksut. Joten kait vaunujen työntäminen täällä Kukkuloilla käy ihan liikunnasta. Vauvan kantaminenkin on varmaan vahvistanut jalkalihaksia, sillä nyt juoksin kaikki ylämäetkin kummempia irvistelemättä ja polttelevaa tunnetta pohkeissa. Ennen ylämäet menivät kävellen (ei sentään kontaten). Joten jos haluat huomaamatta kasvattaa kuntoasi – hanki vauva! Tai osta lastenvaunut ja laita sinne kymmenen kilon mötkö. Ulkona ajeluta mötköä ympäriinsä ja sisällä kanniskelet sitä ja hyppyytät polvellasi. Ehkä se ajaa saman asian, ja mötkö antaa sinun nukkua yösi rauhassa. Ja juokset kuin unelma.

Kaksi Karhua

Edessäni lumivalkoiset pellot, yläpuolellani kirkkaansininen taivas, silmissäni aurinko, naamallani Hangon keksi ja alapuolellani latu sekä sukset.

Liian monta vuotta kerkesi kulua ilman suksia ja hiihtolenkkejä. Eilen minusta tuli kahden sinivalkoisen Karhun uusi iloinen omistaja. Tänään Karhut kiidättivät minua pitkin Helsingin hiihtolatuja. Se oli ihanaa, lähes taianomaisen ihanaa. Hymy oli korvissani lähes koko matkan, alamäissä se venyi jo yli korvienkin.

Huomenna uudestaan, ellen jo suksinut lihaksiani suohon.

Hiihdä sinäkin! :)

Mammajumppa

Olen käynyt maanantai-iltaisin huhtikuun puolivälistä lähtien "palauttavassa jumpassa". Jumppa on tarkoitettu uusille äideille, ja sen tarkoituksena on vahvistaa ennen kaikkea selän ja lantiopohjan lihaksia. Jumppia tarjoavat mm. synnytyssairaalat ja yksityiset "kätilökeskukset". Nämä jumpat ovat maksuttomia, toisin sanoen jokin Saksan monista sairauskassoista maksaa kurssin. Jos olet kuitenkin poissa joltakin tunnilta, tipahtaa sen tunnin lasku omaan postiluukkuusi.

Jos Saksasta puuttuu neuvolasysteemi, niin ainakin tämän jumpan osalta asiat ovat täällä paremmin. Olen kuullut suomalaisilta ystäviltäni, että heille on tarjottu mahdollisuutta yhteen jumppakertaan. Yhden jumppatuokion jälkeen ei lantiopohjan lihaksia kuitenkaan saada näyttämään Schwarzeneggerin habalta. Tuskin myöskään Saksan 10 x 60 min. -sessioiden jälkeen, mutta höyhensarjaan pääsy on jo lähempänä.   

Kursseja on joko pelkästään äideille tai äideille vauvan kanssa. Itse olen käynyt K-0 -kurssilla ja tykännyt kovin. Jumppa muistuttaa aika pitkälti joogaa, ja rankkuutta lisätään aina aavistuksen verran tunti tunnilta. Raskauden aikana minun ryhtini oli todella hyvä (istuessa oli pakko istua suorassa, että maha mahtui syliin), mutta raskauden jälkeen minusta tuntui siltä, että valahdin kasaan kuin nivelsiteetön luuranko. Nyt jumpassa käynnin jälkeen ryhtini on taas parantunut, ja tätä postausta kirjoittaessanikin istun suorassa, vaikkei pallomaha enää kannattelekaan selkääni pystyssä!

Jumppakertoja on enää jäljellä kaksi. Harmi! Täytyy ottaa viimeisillä kerroilla loppukiri, jotta saavuttaisin tämän.