Auf nach Finnland

Tällainen ihastuttava tervetuliaskortti ystävältä Suomesta odotti meitä tänään postilaatikossamme! Ja huomenna tiemme sinne vie – Suomeen! Joten jos oli fiilis huomisen viimeisen työpäivän ja sitä seuraavan loman ja Suomen reissun vuoksi jo muutenkin korkealla, niin nyt se täysin katossa!!! :)

...ja ei kun pakkaamaan (ja sitten pian tuonne biitsille!)

Neiti, yhdet sandaalit, kiitos!

Olen saksalaistunut. Ainakin vähäsen. Tai sitten seura tekee kaltaisekseen. Kuljen nimittäin usein 25 asteen lämpötilassa pitkissä housuissa ja umpinaisissa kengissä. Suomessa minulla olisi jo hellemekko päällä ja varvassandaalit jalassa. No, puolustuksekseni sanottakoon, että kun aamulla aikaisin kotoa lähden, niin silloin ei välttämättä vielä ole 25 asteen lämpöä, joten pitkät housut voivat tulla ihan tarpeeseen.

Mutta sitten kun lähden töistä... puuh. Ravattuani niissä lämpimissä lukemissa, pitkissä housuissa ja umpinaisissa kengissä suorassa auringonpaahteessa 15 minuutin matkan juna-asemalle niin voin kertoa, että junassa hiukan hikkee pukkaa. Joten viime perjantaina, painavan tekonahkalaukun vielä hiostaen sylissäni jo valmiiksi kypsynyttä ruumistani, sain ajatuksen, että pyörähdänpä kaupungilla, jos vaikka sellaiset sandaalit ostaisi!

Mutta ei, enhän minä voi, kun laukku painaa jo niin turkasesti ja siellä on lisäksi purkillinen työkaverin tekemää vattuhilloa, joka pitäisi saada takaisin kylmään mahdollisimman pian. Mutta jos minä nyt vain nopeasti piipahtaisin, olisihan sellaiset sandaalit hyvä saada. Lopputulos:

Ostin sandaalit:

 Ostin kellon:

Ostin tarjottimen:

Ostin lautasen:

Ostin korin:

Vattuhillo oli jo aikalailla "huoneenlämpöistä", kun pääsin kotiin sen painavan työlaukkuni, kenkäpussin, kellopussin ja 1 m x 70 cm -mittaisen megatarjotinpussin kanssa – toinen kantapää luonnollisesti nirhautuneena verille! (Pakkohan ne sandaalit oli heti saada jalkaan) :P

Mutta kyllä kannatti uhrata vattuhillo ja olka- ja kantapäät. Tykkään kellosta kuin hullu puurosta, tarjotinkin on niin kaunis ja kätevä, korikin kolahtaa ja vihreäkin lautanen sai uuden kaverin:

Ja eiköhän se toinen sandaalikin lakkaa hiertämästä, kunhan kantapää on parantunut. Löysäsin kenkää hiertämättömän parinsa kaltaiseksi hiertämän aiheuttaneen bussiin spurttauksen jälkeen. Näköjään mitä löysempi, sen parempi. Tämä piti vain ensin oppia kantapään kautta.


 

Terveisiä Kansasista!

Ajattelin ensin, että tästä sunnuntaipäivästä tulee tukala helteen takia. Mitä en osannut ajatella, oli, että tästä tulee vieläkin tukalampi myrskyvaroitusten takia!

Aamu alkoi mukavasti ukkosen jyrinän ja meteorologiveljeni viestillä: "Siellä voi myöhemmin iltapäivällä/illalla tulla taas kovia ukkosia eli silmät auki ja kamerat päälle." Tein heti visiitin saksalaiselle sääsivustolle, jolla olikin ukkosvaroitus lähes koko maahan yhden pienen alueen ollen tulipunainen. Meidän alue. Kiva. Klikkasin punaista aluetta, ja eteeni tuli teksti: "Rajua sadetta, ukkosta, rakeita, hirmumyrskylukemiin yltävää tuulta ja mahdollisesti myös tornadoja." Anteeksi kuinka, TORNADOJA??? Nyt kyllä luin tuon sanan väärin, mutta ei, "tornadoja" siinä lukee. M-i-t-ä ihmettä?! Ajattelin ensiksi, että tässä täytyy olla jokin virhe, mutta veljeni vahvisti, että kyllä, tornadoja voi tänään syntyä. Sehän iloinen asia, se. "Toto, I've a feeling we ARE in Kansas."

Joten enpä ole tänään juuri muuta tehnyt, kun valmistautunut mahdollisen tornadon tuloon ja panikoinut. Parvekkeen olen laittanut mielestäni siihen kuntoon, että tornado saa vaikka tullakin. Tiskasin kaikki veitset ja laitoin ne laatikkoon, etteivät ne lähde lentelemään katon repeytyessä irti. Olen miettinyt, mistä pidän kiinni, jos tornado vyöryy talomme yli. Kylpyammeemme vieressä on kahva, joka on kiinni seinässä. Näin jo itseni pitelemässä kahvasta kiinni tornadon imiessä jalkojani kohti taivasta. Mutta kuulemma sinne kellariin olisi parasta mennä. Mutta mitä jos koko talo sortuu?! Enpä tiennyt muinoin tänne muuttaessani, että kuuna päivänä joituisin tällaisia asioita miettimään! Täysin absurdia!

No, onneksi kuitenkin se todennäköisyys on pieni, että mahdollinen tornado raivaisi tiensä juuri meidän talon poikki. Mutta ei sitä mahdollisuutta voi aivan täysin poissulkeakaan...

Toinen syy panikointiin on se, että Jens on festivaaleilla. Teltassa. Täysin hornantuutissa. Ja matkapuhelinverkon ylikuormittumisen takia tavallaan ilman puhelinta. Onneksi kuitenkin täysin toisella puolella Saksaa. Ja onneksi alueelle on annettu vasta "esivaroitus" eikä konkreettista varoitusta, ja toivottavasti sellaista ei tulekaan!

Joten tämä sunnuntai jatkuu oikein mukavissa ja odottavissa tunnelmissa. Kuulemma samanlainen myrsky kuin vuosi sitten helluntaina on mahdollista.

Nyt tuo taivas taas pimenee lounaasta käsin. Katsotaas, mitä tuuli tuo tullessaan!

Ukkoskuuron jälkeiset pisarat pöydällä

Firmojen juoksumittelö

Hikiset päivät jatkuvat, joten palaan hetkeksi toisenlaisiin hikisiin tunnelmiin.

Viime maaliskuussa jouduin siis lounastauolla ylipuhutuksi ja menin ilmoittautumaan toukokuun lopulla olevaan firmojen juoksukisaan, jossa matkana oli 6 kilometriä. Työkaveri, joka minut ylipuhui juoksuun sanoilla "me otetaan iisisti, kävellään jos siltä tuntuu, mennään vaan sinne pitämään hauskaa", mursi kaksi viikkoa ennen juoksua kyynerpäänsä lentopalloa pelatessaan, joten yht'äkkiä olinkin vailla lajitoveriani muiden, kisan huomattavasti vakavammin ottavien keskuudessa. Prkl.

Pari päivää ennen juoksua Ahdisti, isolla A:lla. Olin varma, että olen meidän työporukan viimeinen ja ehkä jopa koko kisan viimeinen. Niiin kaduin sitä, että menin maaliskuussa ilmoittautumaan kisaan. Ahdistus hiukan pieneni kisaa edeltävänä päivänä, kun sain kuulla, että eräs toinen sunnuntaijuoksija osallistuu myös juoksuun. Ihanaa, en olekaan siis enää yksin löntystämässä!

Juoksupäivä oli "hiukan" sateinen

Starttisuoralla

Kun lopulta kisapäivänä seisoimme 10 000 muun ihmisen kanssa starttipaikalla, ahdistus oli onneksi poissa. Hyvä musiikki, pitkä odottelu ja mahdoton kaatosade käänsivät kaiken päälaelleen ja ajattelin vain, että "antakaa mun nyt jo juosta!". Lopulta pääsimme matkaan.

Lähes kaikki juoksivat ohitseni. No niin, olen sitten se viimeinen. Mutta totesin, kuten niin moni kilpaurheilija haastatteluissa: "Lähden tekemään oman juoksun".

200 metrin jälkeen tilanne olikin jo täysin toinen: moni juoksijoista jo käveli! Silloin tajusin juoksun todellisen luonteen: on niitä, jotka oikeasti tavoittelevat hyvää aikaa, ja sitten on niitä, jotka haluavat vain pitää hauskaa liikkuen. Oma tavoitteeni oli ensinnäkin päästä maaliin, ajasta viis, kunhan vain jaksaisin juosta koko matkan! Ja jee, siihin ylsin, vaikka viimeiset kilometrit olivatkin vain ylämäkeä, puuh.

Maalipaikkamme ei ollut lainkaan hassumpi: saksalaisen jalkapalloseura Borussia Dortmundin kotiareena! Päätin, että kun saavun stadionin loppusuoralle, juoksen lopun niin lujaa kuin kintuistani pääsen. Olin itsekin ihan yllättynyt, minkälaiseen spurttiin sitä vielä kykeni! Ohitin vielä kymmeniä juoksijoita maalisuoralla ja pujottelin heidän välistä. Sitten kuulin, kuinka stadionin selostaja oli myös huomannut spurttini ja hänen äänensä kaikui stadionin kaiuttimista: "Ooooh, mahdoton loppukiri tuolla naisjuoksijalla, miten hän vielä pystyykin näin kuuden kilometrin jälkeen tuollaiseen vauhtiin, hän ohittaa kaikki muut, uskomatonta, ja nyt on hänkin maalissa!!!"

Oujee, ajattelin, samalla kun pidättelin oksennusta :D

Naama punaisena tartuin kaksin käsin stadionilla tarjoiltuihin vesilaseihin - ja olin tyytyväinen! Juoksin kuin juoksinkin koko matkan ja pääsinpä vielä kaiuksi Borussia Dortmundin stadionille! Onpa taas jotain lisää, mitä muistella vanhana kiikkustuolissa.

Maalissa!

KaMaLa helle

Voi pyhä helle! Järjetöntä! Ei tiedä, minne koloon pitäisi kaivautua, että pääsisi tätä kuumuutta pakoon. Töissä oli tänään 37 astetta, minisauna. Pää toimii kuin hidastettu elokuva, joka jumiutuu vähän väliä 20 sekunniksi, kunnes rulla jaksaa taas hiukan pyöriä. Luinkin juuri uutisista, että ihmisen keskittymiskyky alenee yli kolmessakymmenessä asteessa. Huomattu on, potenssiin sata!

Jotenkin sitä kuvitteli töistä lähtiessä, että no niin, nyt jäi kuumuus taakse, mutta pyh. Ulkona oli vastassa 36 astetta, ja se seurasi ihan aina kotiin asti. Eikä se ole mihinkään vielä menossa. Kello on kohta kymmenen, ja ulkona on edelleen 32 astetta. Nälkää ei ole ollut eilisestä lähtien. Jotain sitä kuitenkin kai pitäisi syödä, joten kylmä, kevyt, pieni jogurttiannos tuntui oikealta vaihtoehdolta tähän iltaan.

Kohta menen illan toiseen viileään suihkuun ja sitten toivon, toivon, toivon, että tuo lämpötila alenisi yöksi. Huomenna sitten taas töihin saunomaan. Bussia odotellessa voisin vaikka vääntää vihdan.

Kyllä tänään mietin, että "on lottovoitto syntyä Suomeen". Siellä kuitenkin harvemmin on 36 astetta. Ei tämä ole ihmisen hommaa. Ainakaan tällaisen Satsuman.

Menen nyt lillumaan sinne kylmään kylpyyn ja laatimaan jotakin sotasuunnitelmaa, miten tämän helleen kukistaisi. Ja huomenna varmaan suuntaan töistä suoraan maauimalaan ja lillun siellä sitten vielä vähän lisää. Lillu Allen, se on uusi taitelijanimeni.
 

Kukat nauttivat, Satsuma ei.