Pimeys on valon juhlaa

Joulukadun jouluvalot. Pimeää, lumetonta, myrskyisää. Silti ihanaa olla juuri nyt täällä. Kotikaupungissani Helsingissä.

Hyväsintti!

Aukesihan se vihdoinkin!

Liukuu, horjuu, kaatuu

Meitä on ilostuttanut jo ainakin kolme päivää jatkunut aurinkoinen sää. Öisin lämpömittarin elohopea on pudonnut pakkasen puolelle, ja aamuisin onkin talojen katot ja maa olleet valkoisen kuuran peitossa. Myös tienpinnat ovat paikoittain jäisiä.

Kävelin eilen taas kotiimme vievää metsätietä pitkin. Tien pinta oli hieman jäässä. Eräs koiranulkoiluttaja sanoi minulle, että "Varovasti! Tie on todella, todella jäässä!" Vastasin hänelle: "Kiitos tiedosta, täytyykin sitten kulkea varovasti." Oikeasti ajattelin: "Kiitos tiedosta, oikein ystävällistä, että varoitit, mutta minä tulen Suomesta..." Tie oli jäässä ja liukas, mutta Suomen katuluistelukeleihin sitä ei oikein voinut verrata.

Tällä tiellä sain varoituksen erittäin jäisestä tienpinnasta. Kuvan pariskunta oli juuri käynyt ostamassa joulukuusen.

Olen joskus joidenkin ystävieni kanssa puhunut siitä, kuinka heidän ulkomaalaiset ystävänsä liukastelevat paljon jäisellä kelillä. Muistan myös, kuinka olimme vuosia sitten Jensin kanssa käymässä Tallinnassa joululomalla, ja siellä oli aivan uskomattoman liukas keli. Minullakin oli vähän tekemistä, että pysyin pystyssä, mutta Jens. Hän kaatui kumoon jatkuvalla syötöllä. Mukkelis, makkelis, ja taas hän pyöri maassa. "Miten sinä et kaadu?", hän ihmetteli.

Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, mutta liukkaalla tiellä kävelemisen taito on sekin näemmä opittava. Suomessahan tälle tarjoutuu lähes joka talvi hyvät puitteet, ja ihmiset oppivat liukkaille keleille jo lapsesta lähtien. Kyllähän suomalaisetkin pyllähtelevät, mutta moniin muihin jäättömiin kansoihin verrattuna suomalaiset pysyvät kuitenkin pystyssä kuin kengät olisivat betoniin valettuja.

Kai jäisellä tiellä kävely pitää oppia siinä missä pystyssä pysyminen luistimilla ja suksillakin.

Tämän sanottuani, enköhän huomenna pyllähdä.

Kipeä keltanokka ja muita lintuja

Ei päiväkodin keltanokkalapsi tervettä päivää näe.

Tai siltä se ainakin tuntuu. Tänä syksynä Eini on sairastellut enemmän kuin koko pienen elämänsä aikana yhteensä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Taas vietämme sairaspäivää kotona. Kokonaiset neljä päivää hän kerkesikin päiväkodissa olemaan tervehdyttyään edellisestä taudista. Myös syksyllä päiväkodin aloittanut Einin ikäinen tyttö on ollut jatkuvasti kipeä.

Kuulemma ensimmäinen päiväkotivuosi sujuu näissä merkeissä. Sitten pitäisi helpottaa.

Onneksi linnut ovat pitäneet meille tänään seuraa. Olemme seurailleet jo ikkunoista yhden ison mustan variksen, närhipariskunnan ja talitinttien touhuja ulkona. Nyt parhaillaan käpytikka nakertaa hevoskastanjaamme. No nyt kyllä jo naurattaa. Meinasin juuri kirjoittaa, että "vielä kun haikara laskeutuisi puuhun". Minuutti siitä, ja näen kuinka harmaahaikara liihottaa taivaan poikki.

Lennokasta päivää kaikille!

Joulutähti ja jouluoksa

Eilen taloomme saapui uusia joulukoristeita. Niitä ei siis entuudestaan ole kovin paljon ollut säilössä joulukistussamme kellarissa, joten uudet tulokkaat olivat erittäin tervetulleita!

Olimme eilen tutustumassa kouluun, josta voi ensi vuonna tulla Laran uusi opinahjo. Koulu vaikutti oikein positiiviselta paikalta, eikä positiivisuuspisteet ollenkaan vähentyneet, kun näin siellä myytävän ihastuttavia joulutähtiä! Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että toisin Suomesta sähköllä loistavan joulutähteni Kukkulalle tai sitten ostaisin Saksasta uuden. Ongelmana on vain ollut joulutähden plaseeraus, sillä suurin osa ikkunoistamme on vinoja "kattoikkunoita". Tähti saattaisi siis kaikessa loistossaan roikkuessaan olla hieman tiellä. Makuuhuoneessamme on suorat ikkunat, joten olin miettinyt, että sinne voisi hyvinkin ripustaa joulutähden. Mutta koska me muka oleilisimme makuuhuoneessa päiväsaikaan niin paljon, että näkisimme tähden loistavan? Siellä lähinnä vain käy pistäytymässä silloin, kun on asiaa vaatekaapille. Tähden loistot menisivät siis vain harakoille ja sähkölaitoksen kukkaroihin. Tämä eilen koulusta löytämäni joulutähti olikin sopivasti sähkötön versio! Se tuikkii joulumieltä ilman johtoa. Se sopikin meidän ikkunatilanteeseen kuin piparit pikkujouluihin!

Joulutähti koululta mukaan lähti

Viime torstainahan Keski-Eurooppaa riepotteli kunnon myrsky. Täälläkin tuuli kävi kuin pustalla ja ukkonenkin jyrisi suoraan yläpuolellamme. Heti seuraavana päivänä ajattelin, että nyt voisin löytää hyvän oksan. Jawohl, oksan. Olen jo pitkään haaveillut oksasta, jonka voisin laittaa maljakkoon, ja johon voisi ripustella milloin mitäkin. Maassa yleensä on vain virunut puukeppejä. Kepeissä ei pahemmin mikään killu. Ajattelin, että nyt tuon puhuripäivän jälkeen puista on varmasti katkennut kelpo-oksia! Ja niin olikin! Koululta kotiin palatessamme kävelimme talomme takana sijaitsevaa pientä metsäpolkua pitkin. Muistin oksa-asian, ja heti ensimmäiseltä mättäältä löytyi katkennut koivunoksa. Se lähti heti mukaamme.

Kotona oksa pääsi sitten maljakkoon ja sai muutamat joulukoristeet päällensä. Jotenkin olemme kaikki nyt kovasti tykästyneitä tuohon oksaan. Se ei ole täydellinen, yksi oksakin vähän repsottaa, mutta on ihanaa, että kotona on näinkin iso pala ihan villiä luontoa. Se häivyttää ulkoseinien rajaamaa koti–luonto -erottelua. Ja koska jouluaattoisin olemme aina sukuloimassa, eikä meillä sen takia ole ikinä joulukuusta, niin tämä jouluoksa saa toimia hätävarakuusenamme. Tosin näin ajateltuna ja kuvan perusteella voisi olettaa, että maljakossa on viime vuoden joulukuusen rippeet. Mutta ei ei, tämä on ihka aito vuoden 2013 jouluoksa!  

Jouluoksamme. Alkuperämaa: maa

Tuoksuja joulumarkkinoilla

Pääsin eilen illalla elokuviin (jei!). Kävin yhden ystävän kanssa katsomassa elokuvan Frau Ella. Oli oikein hyvän mielen elokuva.

Elokuvan päätyttyä päätimme katsastaa joulumarkkinat. Jo ennen ensimmäisen kojun ilmaantumista näkökenttäämme ilmassa leijui huumaavaakin huumaavampi tuoksu. Tuoksun lähde selvisikin heti saavuttuamme ensimmäiselle kojulle. Karamellitehdas! Paikan päällä valmistettuja, käsintehtyjä karamelleja. Oli pakko ostaa yksi pussi, jos samaa tuoksua saisi vähän kotiinkin. Tuoksukavalkadi sen kuin jatkui matkamme jatkuessa. Yhdestä kojusta mausteiden tuoksu valtasi ilman, ja tulisijoista kipinöi palavan puun tuoksu.

Joissain vaiheessa myös Glühweinit tuoksuivat nenämme alla yhdessä Flammkuchenin.

Tämänvuotinen joulumarkkinoilla vierailu ei vaatinut sen suurempaa tärinää ja hytinää. Oli aika leuto sää. En tarvinnut edes hanskoja tai pipoa. Sinänsä hyvä juttu, sillä en olisi tänä vuonna mitenkään voinut hävittää pipoani joulumarkkinoilla, kerta minulla ei edes ollut pipoa mukana. Mutta toiseksikin en ole vielä edes aloittanut neulomaan uutta pipoa viime vuonna kadonneen tilalle. En ole löytänyt mistään minun koon 10 sukkapuikkojani! Langat siis löysin kaupasta kesällä, mutta sukkapuikot tekivätkin nyt tenän. Kyllä ne puikot kuitenkin jossain piileksivät, ehkä Suomessa. Joten saa nähdä, tuleeko pipon toinen tuleminen vielä tänä talvena.

Parhaillaan ulkona tuuli on koko ajan yltymässä. Tänne on tulossa tänään kunnon myrsky, joka vain voimistuu iltaa kohden. Kenties näemme tänään vielä tämän talven ensilumen! (Lentävän vaakasuorassa kuin ohjus.)

Desilitra

Päätin tänä iltana panostaa vähän enemmän ruoanlaittoon ja tehdä risoton. Siihen tarvitsin mm. 2 dl raastettua parmesaania.

Olin juustotiskillä ja pyysin palan parmesaania. Ainut valmiiksi leikattu pala näytti vähän liian pieneltä. Myyjä kysyi minulta, että kuinka paljon juustoa tarvitsisin. Sanoin, että noin 2 dl. "Desilitraa?!?", myyjä kysyi halolla päähän lyöty ilme kasvoillaan. "Niin, siis raastettuna", vastasin. "Desilitraa...", myyjä toisteli ihmeissään silmiä pyöritellen. Siinä vaiheessa ajattelin, että juustoa näköjään saa ostaa vain grammoissa tai siivuissa...

Kotona sitten selitin juustotiskin tapahtumat Jensille. Että myyjä katsoi minua monttu auki pyytäessäni noin kahden desilitran verran juustoa. Siihen Jens totesi, että niin, Saksassahan puhuttaisiin 200 millilitrasta. Tästä millilitrakäytännöstä olen ollut tietoinen, mutta olen silti ajatellut, että kyllähän ihmiset nyt desilitrat tuntevat, vaikka leipoisivatkin millilitroissa. Koulussahan nuo asiat ainakin opetetaan, eikö?

Koulussa opetetaan, mutta kuten Jens  sanoi, että jos desilitralla ei ole enää oppitunnin jälkeen suurta osaa elämässäsi, niin se saattaa unohtua. En minäkään varmasti enää muista kaikkea viidennellä luokalla opetettua, mikä ei moneen, moneen vuoteen ole enää ollut merkityksellistä elämässäni.

Mutta että desilitra. Tuo perusmitta. Tuo jokaisen pullaohjeen ydin. Aina se on ollut, ja aina se tulee olemaan. Mutta ei Saksassa. Ei ainakaan juustotiskillä.

Ah, kulttuurierot!

Illallinen George Clooneyn kanssa

Katsoin Jensin kanssa toissailtana elokuvan. Elokuvan mainoskatkolla tuli Nespresson mainos, jossa kaikki naiset sekoavat, kun kuulevat George Clooneyn olevan sisällä kahvilassa. En edes muista, mistä kaikki lähti liikkeelle, mutta vitsailimme George Clooneysta koko loppuillan.

********

Eilen illalla istuin ruokapöytään. "Älä katso taaksesi keittiöön. Isillä on sulle yllätys", sanoi Lara. "Yllätys!?", sanoin ihmeissäni. "Kivaa, pidän yllätyksistä!"

Istuin ruokapöydän penkillä pienen jännityksen vallassa. Odotin yllätyksen liittyvän ruokaan, mutta ei. Pienen hetken kuluttua viereeni istui mies. Käännyin katsomaan miestä. George Clooney. Vieressäni penkillä kahdenkymmenen senttimetrin päässä minusta istui George Clooney! Tuijotin häntä, ja George katseli minua miellyttävä, tosin stagnaattinen, hymy kasvoillaan. "Pitäisiköhän minunkin nyt kirkua?!", ajattelin.

En kirkunut, mutta nauramiselle ei näkynyt loppua.

Kun olin ollut viemässä Einiä nukkumaan, Jens oli printannut Georgen kasvot ja teipannut ne kiinni otsaansa. Georgen silmät oli puhkottu, jotta mies Georgen takana näkisi jotain. George oli vieraanamme koko iltapalan ajan. Tuo mies ei totellut enää nimiä Jens tai Papa, ainoastaan George.

Vieressani todellakin istui George Clooney. No, saksaa puhuva George Clooney. Miten tuollaiset paperiset kasvot voivatkin luoda noinkin todentuntuisen illuusion! Kiiluvat ja liikkuvat silmät sen kuin vahvistivat sitä. 

Oli oikein jännää ja kiehtovaa illallistaa noinkin suuren filmitähden kanssa.

Mutta! Se ei tarjonnut Nespressoa!

Clooney Kukkulalla

Pumpulihäät

Lauantaina vietimme 1-vuotishääpäiväämme.

Sää oli kuin morsian (he - he), viileän kirpakan syksyinen sellainen. Vuosi sitten hääpäivänämme oli pilvistä ja + 2 astetta, nyt oli aurinkoista ja + 6 astetta. 

Sen suurempia etukäteissuunnitelmia emme olleet päivälle tehneet. Jokin tunnelmallinen ravintolahetki siinti mielissämme, muuten olimme hetken vietävinä. Tuo hetki vei meidät sitten aamupalan jälkeen siihen päätökseen, että lähtisimme käymään vihkipaikallamme. Sieltä kävelisimme viereiseen puistoon, jonne hääpäivänämmekin suuntasimme. Vuosi sitten ruokailimme yhdessä puiston ravintoloista, mutta tänä vuonna kävisimme puiston eläintarhassa.

Tunnelmallinen ravintolahetki toteutui kuin toteutuikin! Söimme puiston kupeessa olleessa vanhanaikaisessa ravintolassa. Eini nukkui koko ruokailumme ajan, joten saimme viettää hääpäivämme kunniaksi ihan kahdenkeskistä laatuaikaa kera hyvän punaviinin ja ikkunoista sisään paistaneen auringon!

Syötyämme jatkoimme matkaamme puistoon ja nakitimme ohitsemme kulkeneen miehen ottamaan meistä kuvan saman ison puun juurella, jossa vuosi sitten olimme kuvattavina hääkimppu kätösessä.

Meidän hääkuvapuu

Tässä talossa söimme hääateriamme vuosi sitten. Nyt sivuutimme sen ja menimme eläintarhaan katsomaan, miten eläimet aterioivat.

Eläintarhaan päästyämme tajusimme, että emmehän me edes käyneet vihkipaikallemme. Unohtui. Oli muutenkin jo niin kivaa ja leppoisaa. Eläintarhassa Eini pääsi sitten mielipuuhiinsa – paijaamaan eläimiä. 

Oli kyllä niin mukava 1-vuotishääpäivä. Jo tämän takia naimisiinmeno kannatti, että pääsee ainakin kerran vuodessa viettämään näin ihanaa päivää! ;p

Värillä on väliä, etenkin välivärillä

Kävimme tänään Arabiakeskuksessa Iittalan ja Pentikin tehtaanmyymälöissä vähän "katselemassa". Eihän se sitten pelkästään katselemiseen jäänyt, vaan lähti sieltä jotain mukaankin, mm. Kastehelmi-tuikkujen ja Kartio-lasien välivärejä (mikä kumma väliväri?). Välivärit ovat usein todella kivan värisiä, joskus jopa kivempia kuin virallisessa valikoimassa olevat värit sekä loppupeleissä myös harvinaisempia. Ja huomattavasti edullisempia. Omistan yhden ainoan pikkuisen Mariskoolin, ja sekin on välivärinen. Ja mielestäni se on kivoimman värinen Mariskooli, jota olen kuunaan nähnyt.

Kotona käärin heti muutaman paketin auki ja laitoin Kastehelmeen ja Pentikin poroon tuikut antamaan valoa sadepilvien pimentämälle lounaspöydälle.

Sade-Suomi

Olemme edelleen noin kolmen viikon Euroopan-tourneella akselilla Saksa-Suomi.

Koulujen toiselle syyslomaviikolle suunniteltu saksalaisten isovanhempien luona vierailu kaventui Einin ja minun osaltani puoleen, sillä lensimme kesken lomaviikon Suomeen mummini hautajaisiin. Ja kun kerta Suomeen lensimme, niin päätimme sitten samalla olla täällä vähän pitempäänkin.

Olin etukäteen ajatellut, että Suomessa voisimme tehdä mukavia syysretkiä luontoon, mutta lähes jatkuva sade on pitänyt huolen siitä, että suunnitelmat ovat pysyneet pitkälti vain suunnitelmina.

Perjantaina sentään vähän aurinko pilkahteli. Silloin kiivettiin monta kertaa kivelle, jonka päällä jo minäkin lapsuudessani leikin.

Tänään, tiistaina, onneksi leikkipuistoiltiin jo aamupäivästä, sillä nyt, iltapäivällä, ulkona (rumpujen päristystä ja arvatkaa mitä, arvatkaa mitä!?!) sataa.

mummi

Vietin ihanan viikonlopun Berliinissä lapsuudenystäväni kanssa. Maanantaina palattuani kotiin sain kuulla, että isoäitini oli nukkunut viikonloppuna pois. Berliinistä mukanani tuomani ilo ja energisyys vaihtuivat suureen suruun.

Isoäitini oli ihana, uskomaton pakkaus. Vaikka vanhuuden vaivat alkoivat vaivata, pysyi hän elämänmyönteisenä ja jaksoi vääntää vitsiä niin vaivoistaan kuin kaikesta muustakin. Lapsena, teininä ja vielä nuorina aikuisinakin vietimme serkkuni kanssa ihania kesälomapäiviä mummimme kanssa mökillä. Aamut alkoivat aina mummin herkullisella kaurapuurolla. Kirjoitin myös yliopiston pääsykokeeni mummin kaurapuuron voimalla. Mummi osasi imitoida koiran haukuntaa ja kissan naukumista. Jos mummi naukaisi, monesti ihmiset katselivat ihmeissään ympärilleen: "Onko täällä jossakin kissa?!" Mummi opetti minua lapsena pelaamaan korteilla seiskaa. Vietimmekin pitkiä aikoja mökin verannalla korttia pelaten. Mummin luona oli hyvä olla.

Mummi ja mummin pehmoinen kaveri hänen 95-vuotispäivänään

Nyt mummi on poissa. Ihminen, joka on aina kuulunut elämääni, on poissa. Sain kuitenkin nauttia yli kolmekymmentä vuotta elämästäni "mummilla höystettynä". Hän eli 95-vuotiaaksi. Olen myös niin iloinen siitä, että Eini ja mummini kerkesivät tavata toisensa. Eihän Eini tapaamisista mitään muista, mutta valokuvat muistuttavat. Ja vaikka mummi on poissa, niin osa hänestä elää yhä isässäni, minussa ja Einissäkin. Meissä kaikissa asuu pieni mummi.

Lopuksi lainaan serkkuani, joka lainasi mummimme hyvän yön toivotusta kuultuaan hänen poismenostaan:

Sov gott, kiitos tästä päivästä. 

Syyslämpöä

37.2 on lukemat, jotka kuumemittari on jo päivien ajan näyttänyt. Eini ei ollut tänään eikä viime viikolla päiväkodissa. Viime viikolla kuumemittarin lukemat olivat muutamina päivinä huomattavasti korkeammat ja tyttö oli aivan sippi. Periaatteessa neiti vaikuttaa jo terveeltä, mutta periaatteessa ei. Tuskin tuota lämpöäkään olisi, jos terveenä kuin pukki pökkisi menemään. Huomenna aamulla menemme siis lääkärissä käymään.

Hyvin sisätilapainotteista on siis viime aikoina elämä ollut. Ulkona olisi mukavan kirpsakka syysilma, mutta sitä olemme lähinnä ikkunoista haistelleet. Suomessa on käsittääkseni tällä hetkellä komea ruska. Täällä ruska-aste on vasta orastava. Paitsi kotitiemme lempparisyyspuuni on jo taas upean punainen.

Miniruskan ihastelua keittiön ikkunasta

Aamulla siis tiedämme, jatkammeko ruskan odottelua rauhallisesti kotona vai pääsemmekö ulos revittelemään, rokkaamaan ja riehumaan lehtisateeseen. Toivotaan, että diagnoosi olisi vain rikkinäinen kuumemittari.

Uudessa Berliinissä

Teimme männä viikolla piipahduksen itäiseen Saksaan. Yhden päivän vietimme Leipzigissa, josta käytetään tällä hetkellä nimeä "Uusi Berliini". Leipzigissa kohtavaat taiteilijat ja kirjailijat, ja yhä useampi haluaa opiskella Leipzigissa. Ymmärrän ihan hyvin, että miksi.

Päivämme Leipzigissa alkoi tietenkin Leipzigin rautatieasemalta. Se on pinta-alaltaan Euroopan suurin. Ja se on hieno. Ja siellä kaikuu jännällä tavalla. Siellä on myös upein Starbucks-kahvila, jonka olen koskaan nähnyt.

Ensin katse oikeaan...

...ja sitten vasempaan.

Kävimme Leipzigin torilla, ja normaalin torin lisäksi Augustusplatzin laidalla oli viime viikolla myös perunamarkkinat. Siellä sai tutustua erilaisiin perunalajikkeisiin, muun muassa suomalaiseen Puikulaan! Ostimme myös markkinoilta kerrassaan herkullisen Perunatornadon.

Puikula aus Finnland

Perunatornado Leipzigin yliopiston edustalla

Kävimme myös katsomassa keväällä paljastettua Leipzigissa syntyneen Richard Wagnerin 200-vuotisjuhlan kunniaksi tehtyä muistomerkkiä. Se on kuulemma jakanut paljon mielipiteitä, enkä yhtään ihmettele. Ainakaan muistomerkki ei ole mitään tusinatavaraa.

Richard Wagner jalustalla

Tällaisia näkymiä Richard näkee jalustaltaan.

Jatkettuamme matkaamme näin kaukana toisella puolella autotietä rakennuksen seinustassa sanan Kellari. Se ei ollut suomalainen ravintola, pubi eikä kellari, vaan kreikkalaisia herkkuja tarjoava ravintola. Tietääkö kukaan, mitä kellari mahtaa kreikaksi tarkoittaa? Pikainen googlaus ei antanut vastausta.

Kellarin ohitettuamme tulikin jo seuraava mielenkiintoinen näkymä vastaan. Ei näyttänyt bemari enää kovin hohdokkaalta saatuaan linnunkakkanaamion kupeillensa.

Matkamme jatkui "Ruusulaakso"-puiston kautta Gohlisin kaupunginosaan. Sinne eräs leipzigilainen rikas kauppias halusi 1700-luvulla rakentaa itsellensä linnan. Hienon linnan rakensikin.
 

Gohliser Schlösschen

Samassa Gohlisin kaupinginosassa on jätetty yksi ainokainen vanha maalaistalo pystyyn uusien rakennuksien tieltä, sillä Friedrich Schiller asui tuossa pikkuruisessa talossa kesällä vuonna 1785. Talon yläkerrassa hän kirjoitti kuuluisan runonsa Oodi ilolle. 

Kiertueemme päätimme vanhaan ja perinteikkääseen leipzigilaiseen ravintolaan Gosenschenken - "Ohne Bedenken". Ihan kuin olisi siirtynyt ainakin puolivuosisataa ajassa taaksepäin, siitä piti vanhanaikainen miljöö kauniin tummine ja puisine huonekaluineen huolen. Seinät olivat myös täynnä vanhoja julisteita ja tauluja, ja ravintola täyttyi illan mittaan iloiseen puheensorinaan. Ruokamme kyytipoikana joimme totta kai Gosea, tuota leipzigilaista olutta, jota ei kuitenkaan saa olueksi kutsua, sillä se sisältää neljän pyhän olutainesosan (vesi, humala, mallas, hiiva) lisäksi vielä hiukan suolaa ja korianteria. Lisäksi, kun kippaat Gosella, vaihtuu arkinen "Prost!" voimakkaaseen "Goseanna!" -huudahdukseen.

Tässä oli vain muutamia Leipzigin nähtävyyksiä ja erikoisuuksia. Kaupungilla on vielä paljon enemmän tarjottavana. "Ei uusi Berliini, vaan parempi Berliini", niin kuin joku närkästynyt leipzigilainen oli todennut.

Mainonnan iloinen uhri

Jokin aika sitten tulin vahingossa klikanneeksi sähköpostiini ilmestynyttä A-lehtien syystarjousviestiä. Mistä lie sähköpostiosoitteeni olivat saaneetkaan, mutta siinä ruudulla jökötti nyt A-lehtien syystarjouksia. Jostain syystä aloin tarkastella tarjouksia vähän tarkemmin, ja ei mennyt aikaakaan, kun olin tilannut Kotivinkin.

Eikä myöskään mennyt aikaakaan, kun ensimmäinen lehti oli tiensä tänne Saksaan löytänyt. Kylläpä sen lehden onkiminen postilaatikosta piristi päivää kuin pelle lastenjuhlia! Lehti on jo luettu, mutta ainakin lehden reseptien pariin tulen vielä palaamaan. Ja viikon päästä ilmestyykin jo seuraava lehti! Sitten postilaatikolla on taas yksi iloinen ei pelkästään puista pudonneiden syksyisten lehtien hypistelijä.

Päivä avaruudessa

Viime lauantaina suuntasimme lähistöllämme sijaitsevaan observatorioon, jossa järjestettiin kesäjuhlat (kyllä, kesäjuhlat) lapsille ja vähän aikuisillekin. Lapset saivat askarrella itselleen oman avaruuspuvun, valmistaa avaruuskoruja, tehdä mobiileja planeetoista jne. Sen jälkeen, kun lapsi oli suorittanut kaikki tehtävät, sai hän kouraansa avaruusdiplomin. Lara osallistui ahkerasti tehtäviin, mutta Eini oli vielä vähän liian pieni moisiin hupeihin. Kaiken kaikkiaan oli silti oikein kivat pikku kesäjuhlat!

Itse observatorio

Kuplan sisätiloista

Lara teki itsestään suomalaisen astronautin

Sisunautti harjoittelee avaruuskävelyä silmät sidottuina

Raketin rengastusta

 

Postikortti ufoille

Imperiumin vastaisku

Köriläs ja villakoira

Einin ja ympäristöampiaisen toinen kohtaaminen. Tällä kertaa Eini ei pelästynyt ampiaista ja alkanut itkeä. Sen sijaan ampiaisen jättikengät olivat suuren ihailun kohteena.

Vaalipäivä

Tänään Saksassa äänestetään parlamenttivaaleissa. Jenskin kävi kantamassa kortensa kekoon, ja me muut kolme olimme vain hänen kannustusjoukoissaan. Matka äänestyspaikalle taittui Einin osalta hänen "brum-brumillaan" eli naapureilta saadulla kolmipyörällä. Eini pääsi tänään ensimmäistä kertaa hurvittelemaan ulos punaisen ferrarinsa kanssa, ja sekös oli ratkiriemukasta.

Punainen double-decker matkalla äänestämään

Iloinen kuski, joka tosin ohjaili ajoneuvoaan minne sattui

Punaiset ruusut (jopas on nyt kaikki punaista - enteileeko SPD:n voittoa?)

Äänestyspaikka

Saksan vaalikäytännössä on yksi aivan uskomaton piirre. Voit nimittäin käydä äänestämässä ilman, että sinun henkilöllisyyttäsi kysytään. Riittää, että annat vaalivirkailijoille postissa saamasi kirjeen äänioikeudestasi. He eivät tarkasta passistasi, oletko kirjeessa mainittu henkilö. Jos siis saat haltuusi tavalla tai toisella samaa sukupuolta olevien äänioikeuskirjeitä, niin pääsetkin vaikuttamaan vaalien lopputulokseen useammalla äänellä kuin vain yhdellä. En voi mitenkään ymmärtää, miten tällainen käytäntö voi olla mahdollista. Täällä, jos missä, tarvittaisiin vaalitarkkailijoita! Tai vain pikkasen järkeä touhuun tarkastamalla äänestäjän henkilöllisyys.

Nytpä siis jännäämme illalla, miten vaaleissa käy. Mutta kuinka rehellinen vaalitulos on, sitä ei varmaan Muttikaan tiedä.

Kameran kanssa sinuiksi

Puolitoista vuotta on kulunut siitä, kun ostimme järjestelmäkameran ikuistamaan Einin kasvua ja vähän muutakin. Puolentoista vuoden ajan olen etenkin "vaativimmissa" olosuhteissa säheltänyt kameran kanssa ja yrittänyt ymmärtää Jensin selityksiä valotusaukoista, valkotasapainosta, ISO-arvoista jne. unohtaakseni ne taas seuraavaan kuvauskertaan mennessä. Tarkemmin ajateltuna kuvaustilanteessa on todella usein kiire (kohta se aurinko jo laskee, ja sitten nuo pilvet eivät enää näytä noin upean punaisilta, kohta se Eini lopettaa tuon hauskan tanssinsa, äkkiä kamera kehiin, kohta tuo hirvi on jo juossut olohuoneen ikkunasta sisään, ja mulla heittää ISO-arvot ja valotusaukot päin hirven hetuloita!), joten yritä siinä sitten vielä oppia ja sisäistää, miten kyseisessä tilanteessa otat parhaan mahdollisen kuvan. Siispä, olen nyt ladannut Internetistä kameramme ohjekirjan ja parin viimeisen päivän aikana olen tutustunut ajan kanssa tähän mustaan möykkyymme. Ahaa-elämyksiä on tullut jo paljon, vaikka olen ehkä vasta lukenut 1/4 oppaasta. En silti osaa vielä ottaa yhtään parempia kuvia kuin ennen, jospa loput 3/4 oppaasta antaisivat eväitä tähän!

Einin ollessa taas tänään aamupäivän tarhassa, olin taas Jensin työpaikalla. Musta möykky oli mukanani, jotta saatoin kokeilla käytännössä oppaan ohjeistuksia. Alla olevissa kuvissa ei ole päätä eikä häntää (no okei, on siellä Jensin pää), ja ne ovat syntyneet tekniikalla "ensimmäinen mahdollinen kuvauskohde, johon kameran etsin nyt sattuu osoittamaan". Eräänlainen taiteenhaara kai sekin.

Kotimatkalla räpsin vielä muutamia kuvia, joissa oli aavistuksen verran enemmän päätä sekä häntää. Aavistuksen.

Kaunis, yksinäinen kukkanen aidassa

Eini virnisti käskystä (tässä on sitä päätä...)

(...ja tässä sitä häntää) Kaksi naapurin yhteensä kuudesta sysimustasta kissasta

Toisen naapurin omput ovat jo punaisia kuin tomaatit

Ulko-oven tuolla puolen...vai tällä puolen?

Kuvalliset harjoitukset jatkunevat huomenna. Olisi vain niin hienoa tuntea tuo kamera läpikotaisin, jotta kriittisellä hetkellä aikaa ei tuhlaantuisi turhaan tumpelointiin ja että vähän haastavimmissakin olosuhteissa edellytykset kelpo kuvaan olisivat olemassa.

Yhden ohjeen olen kuitenkin muistanut jo pidemmän aikaa. Se on Jensin isältä kuulemani vanha valokuvaajien sanonta: Sonne lacht, Blende acht (Aurinko nauraa, silloin valotusaukko 8). Nyt vain sitä aurinkoa etsimään (tuntuu, että täällä on satanut kaksi viikkoa putkeen), ja kamera laulamaan: Sonne lacht, Blende acht.