Aamulla klo 6.50 bussipysäkille ei loistanutkaan aurinko korkealta taivaalta, vaan suuren suuri kuu. Superkuu.
Palasimme Suomesta Saksaan sunnuntaina. Jens ja lapset viettivät vain muutaman tunnin Kukkulalla, kunnes suuntasivat viikoksi Rostockin rannoille. Minä joudun suuntaamaan tämän viikon ajan tuolta bussipysäkiltä töihin.
Talo on hiljainen, hyvin hiljainen. Vain pyykkikoneen rummutus ja Bertha-hurrikaanin rippeet, säännöllisin väliajoin ikkunoihin loiskahtavat sadevesiputoukset, rikkovat hiljaisuuden. Ja välillä soi myös puhelin:
"Äiti, Äiti, Äiti!"
"Juu, äiti on täällä! Äiti on puhelimessa."
"Jihuu!"
"Kävit kuulemma Eini tänään kampaajalla?"
"Joo! Isi piti kädestä kiinni."
"Kävittekö kaupassakin tänään?"
"Joo! Äiti, kaupalla oli autoja! Yksi auto oli. Rekka-auto. Se ei sanonut brum-brum."
"Äiti! Äiti! Äiti!"
"Juu, äiti on puhelimessa."
"Jihuu! Hassu äiti. Hei, hei!"
"Menetkö nukkumaan?"
"Joo, menen. Hei hei!"
*********
Superkuun kokoinen ikävä. Mutta onneksi muinoin elivät Antonio Meucci, Johan Philipp Reis, Elisha Gray, Alexander Graham Bell...
