I ♥ Helsinki

Viikko Helsingissä vierähti kuin liukas saippuapala lavuaariin, eli nopeasti. Vaikka välillä kävikin kova viima, niin aurinko kirkastutti jokaista päivää! 

Klippan meren ympäröimänä

Kun ajoimme Lauttasaaren sillan yli ja mainitsin Einille, että nyt ikkunasta näkyy meri, joka oli vielä osittain jään peitossa, niin Einin silmät suurenivat ja hän hihkaisi: "Mennään! Muimimaan! (=uimaan!)" Toki, toki, mutta odotetaan ensin noiden jäitten lähtöä.

Helsinkiin oli saapunut uusia raitiovaunuja, ja siinä pelossa, että vanhat vaunut poistettaisiin liikenteestä, piti tällainen vanhempi keltavihreä uranuurtaja ikuistaa. 

Opiskelijaruokaloiden vessanovet ovat jo iäisyyden toimineet opiskelijoiden kirjoitusalustoina, jossa on käyty pitkiäkin keskusteluja aiheesta kuin aiheesta. Tietyin väliajoin ovet on maalattu puhtaaksi kirjoituksista, mutta tekstit ovat aina palanneet. Nyt ainakin Kaivopihan Unicafeessa oli reagoitu tähän mitä mainioimmalla tavalla! Oveen oli maalattu liitutaulupinta, ja vessassa oli pieni korillinen liituja, joilla kirjoittaa terveisensä oveen! 

Katajannokalla "sipulikirkon" kupeessa,

tämän kulman takana,

on johan & nyströmin, kahvinpaahtaja/teekauppiaan putiikki,

jonka kivassa tunnelmassa,

söin mustikka-lakritsi-raakakakkua! Nami!

 Tuomiokirkon rappusillakin käväistiin. Joskus luin siellä tenttiin, nyt näpsin kuvia kuin turisti.

Oli ihana nähdä Jens lentokentällä vastassa ja palata kotiin vehreälle Kukkulalle, mutta kyllä Helsinki on se paikka, jossa näitä päiviämme tahtoisin viettää. Siellä jos missä sen aina toteaa uudelleen ja uudelleen.

Kassillinen kirjoja

- Mitä tapahtuu, kun ulkosuomalainen päästetään vapaaksi helsinkiläiseen antikvariaattiin?
- Tämä:

Mitä vain olisi voinut vielä tapahtua, ellei antikvariaatin myyjäsetä olisi ystävällisesti rykäissyt kesken penkomiseni ja ilmoittanut, että myymälä on mennyt kiinni.

Oh! Regalade de la tour Eiffel!

Pääsin ulkomaille! Jee! Pariisiin! Olin siellä viikonloppuna koulutuspäivillä, joilla oli oikein mielenkiintoista ja lystikästäkin. Tiiviistä koulutuspläjäyksestä huolimatta jäi aikaa myöskin Pariisin tuulien haisteluun; risteilyyn Seinellä, Eiffel-tornin ihasteluun ja visiittiin Notre Dameen.

Vierailumme huipentui Pariisin Gare de l’Est -rautatieasemalle, jolla odottelimme paluujunaamme. Näin asemalla muutaman konekivääriä kantaneen sotilaan. Tällaisia pyssymiehiä olen ennenkin Ranskassa nähnyt, joten pidin sitä normaalina. Kun sitten erään laiturin päässä näin kolmen poliisin ryhmän norkoilemassa ja neljän paparazzin pitkine objektiiveineen kuikuilemassa kärsimättöminä juuri Saksasta saapuneen junan ihmisvirtaan, ajattelin, että kyllä nyt jotain on tekeillä! Joku on saapumassa! Eikä mennyt kauankaan, kun matkakumppanini huutaa: "No tossahan se on! Ja se tervehti mua!" Käännyin katsomaan, että kuka, mitä, missä, hä, ja sehän oli itse Monsieur Sarkozy ja hänen Bruni vaimonsa! Sarkozy vilkutteli ihmisille iloinen ilme naamallaan, ja Bruni oli hautautunut aurinkolasiensa taakse.  

Aloittaa aamu avaamalla ikkunat ranskalaiselle parvekkeelle, jolta kurkistus ulkomaailmaan! Je l'aime!

Seine ja silta (yksi monista)

Notre Dame,

taisi olla päävalokuvauskohteeni,

koska hotelli niillä main. Joten aina hotellista poistuessa tai hotelliin saapuessa: klik.

 Saavuin eilen illalla Pariisista kotiin Kukkulalle, ja aamusta tie vei taas eteenpäin: Suomeen! (Jossa olikin vielä vähän lunta!! Quelle surprise!)

Seinä, siinä se on

Kuis meillä taas näyttää tältä?

Tämän viikon alusta alkaen on Kukkulalla vasaroitu, porailtu ja sahailtu. Tyttöjen huone (joka tähän asti on lähinnä ollut vain Laran huone) on saamassa väliseinän. Sitten on Einilläkin ihan oma soppinsa tässä talossa. Päädyttiin sitten kuitenkin rakennuttamaan ihan normaali väliseinä, eikä mitään purkkiseinää.

Piinipiinipiini*

 

Aina ei tarvitse sulautua joukkoon.

(*Piinipiinipiini = viinirypäle Einin kielellä)

Muumit saksalaisessa kirjastossa

Lauantaina pääsimme lasten kanssa tekemään jotain, mihin harvemmin on tilaisuutta Saksan maaperällä. Nimittäin menimme kirjastoon pystytettyyn Muumi-näyttelyyn! Eini on suuri Muumifani, joten hän oli ihan haltioissaan, kun pääsi istumaan muumitalon sisälle ja muumien purjeveneeseen. Tajusin vasta näin jälkeenpäin, että en itse pahemmin edes tutkinut näytteillä olleita muumijuttuja. Lasten hurja innostus oli tarttuvaa, joten minäkin vain poukkoilin väliaikaisessa muumilaaksossa innostuneena, keskittymättä mihinkään asiaan kahta sekuntia kauemmin. Muumi-maniaa!

Seuraavana päivänä me lähdimmekin pitkälle, 40 kilometrin pyöräretkelle. Josta tuli 3 kilometrin retki. Ehkä ihan vähän, pikkiriikkisen, huokaisin helpotuksesta, kun Jensin ratsureipas otti ja hajosi jo ihan alkutaipaleella. Täyskäännös, ja pyöräretki vaihtui leikkipuistoon.

Pillipurkki

Ostin taannoin paksuja pillejä. Ostin eilen pilleille purkin. Nyt on pillit purkissa.

Maaliskuinen sunnuntai

Viime sunnuntaina, 9. maaliskuuta, oli - kuuma. Kävimme eräässä puistossa leikkimässä, ja voi sitä säätä! Olin lopulta hihattomassa paidassa ja haikailin shortsien perään. Larakin hikeentyi sukkahousuissaan.

Puiston "tosi vanha kohtaa uuden" -talo

Maaliskuisen auringon porotuksessa

Puiston lakeuksia

Pinkkipaitaiset siskokset Saharassa

Ja kampaamomestari Jensin käsittelyssä ollut töttöröpää kiipeilypuuhissa

Kyllä minä talvesta ja lumestakin tykkään, mutta tällä hetkellä tämä kevät tuntuu vain niin mahtavalta!

Hei hei, tutti!

Uskaltanen sanoa, että olemme päässeet tutista eroon.

Olemme jo pitkään miettineet ja puhuneet, että kohta, kohta täytyy vieroittaa Eini öisestä tutistaan. Mutta ikinä ei tuntunut olevan siihen sopivaa ajankohtaa. Mietin myös, että asiasta pitäisi varmaan sopia myös päiväkodin kanssa, että eivät enää antaisi Einille tuttia päiväunille.

Viime perjantaina, kun hain Einiä päiväkodista, löysin Einin tutin hänen lokerostaan. Kuulemma hän ei sitä enää tarvinnut! Päiväkodin tädit olivat joinain päivinä unohtaneet antaa Einille tutin, ja kun tämä ei ollut pistänyt siitä mitään haloota pystyyn, niin niin se tutti jäi.

Toista se on kotona.

"Tuttiiiiiiii! "Schnulliiiiii!" -huudot raikaavat, jos tuo mötikkä ei iltaisin suuhun ole päätynyt.

Viime perjantaina päätin siis, että jos kerta päiväkodissa unet onnistuvat ilman tuttia, niin sitten myös kotonakin. Meillä tuskin olisi toiminut "käydään jättämässä tutti oravavauvoille" -tekniikka, vaan sen täytyisi olla jotakin konkreettisempaa. Kuten sakset. Ja naps. Leikkasin siis tutin pään irti.

Kun Eini sängystään pyysi tuttia, niin kyllä hän oli ihmeissään, kun tuttia ei voinutkaan enää imeä, vaan se välillä oikein pongahti suusta ulos. Välillä hän nauroi sille, välillä itki. Selitin hänelle, että tutti on mennyt rikki. "Uus tutti!", Eini sanoi. Ovelaa. Sinä iltana hän ei nukahtanut rauhallisesti tuhisten, vaan tuttia kaivaten.

Seuraavan päivän iltana Eini löysi rikkinäisen tuttinsa. "Tutti rikki..." Kysyin häneltä, että käydäänkö viemässä tutti roskikseen? "Jooooo!" (Eini rakastaa roskien viemistä roskikseen) Niinpä hän juoksi keittiöön, avasi roskiksen oven ja oikein viskasi tutin roskiin. Jens ja Lara olivat parhaillaan keittiössä, joten me kaikki kolme aloimme vielä heiluttaa tutille ja sanoimme heipat ja tschüßit. Einiä nauratti.

Joka ilta Eini on kysynyt kerran tutin perään mutta vain vähän marissut, kun olen muistuttanut, että tuttihan meni rikki ja on nyt roskiksessa. Muuten nukahtamiset ja yöt ovat sujuneet niin kuin silloin tutinkin kanssa.      

Kävihän se siis suht kivuttomasti! Mutta ehkä aikakin oli kypsä. Täten julistan tutin luopuneen virastaan Kukkulalla.

Olipa kerran syntymäpäivä...

Täällä ilmoittautuu yksi vuodella vanhentunut. Hei vaan!

Tosiaan, vuosi lisää on plakkarissa. En muista, että syntymäpäivänäni olisi koskaan ollut niin aurinkoista ja lämmintä kuin tänä vuonna. Kävin Jensin kanssa syömässä lounasta ulkona. Siis kirjaimellisesti ulkona. Terassilla. Tähän aikaan vuodesta. Huhhuijaa!

Jens kerkesi juuri puhkaista muhkean leipäkuplan. Siellä terassilla. Siis ulkona. Ei vaan mee kaaliin.

Lämpöä ja valoa. Siellä terassilla.

Sain myös syntymäpäiväpostia Suomesta vanhemmiltani. Tadaa:

Sinä päivänä

Tämä oli ihana yllätys. Nyt minun ei tarvitse odottaa seuraavaan Suomen reissuun asti, jotta saisin hyppysiini uuden Miki-kirjan.

Englantilaiset narsissit metsäpolulla

Saksassa myydään keväisin narsisseja, joiden varret eivät ole vedessä ja joiden kukat eivät ole vielä auenneet. Kun narsissit pääsevät kotona maljakossa kosketuksiin veden kanssa, niin jo muutamassa tunnissa ne saattavat avata kukkansa. Kenties Suomessakin myydään näitä, en tiedä, en ole Suomessa juurikaan kukkia ostellut, puhumattakaan tällaisista "taikatemppukukista".

Viime viikolla nappasimme kaupasta mukaan juurikin yhden tällaisen taianomaisen narsissikimpun, jonka Eini sai kantaa kotiin. Kävelimme taas tuota talomme takaa kulkevaa metsäpolkua pitkin, ja koska olen maininnut tuon metsäpolun jo niin monessa postauksessa, niin ajattelin, että siitähän voisi räpsiä muutaman kuvankin. 

Englantilaiset narsissit matkalla kotiin. "Englantilaiset narsissit", koska niin kaupassa luki. Tietääköhän joku, miksi näitä "englantilaisia narsisseja" kutsutaan suomeksi?

Pala metsäpolkua. Niin tykkään tuosta korkiasta puusta! Mutta mikäs puu se on? Anyone?

Edelleen metsäpolulla, ja ylhäällä siintää kotitalomme.

Eini tehtävässään narsissin kantajana

Ei meidän narsissit muutamassa tunnissa auenneet. Kyllä siihen kului päivä tai pari. Narsissien kantajakin kompastui rapuissa narsissien päälle, joten yksi narsisseista lyheni huomattavasti enemmän kuin kanssasisarensa. Onneksi olinkin jokin aika sitten ostanut maljakon juuri tällaisia pieniä kukallisia viritelmiä varten. Maljakko pääsi heti tositoimiin.

Loput narsisseista pääsivät sitten kimppakylpyyn auringonpaisteeseen.

Pienen pieni "Yösyöttö"

Oi oi oi, minun "yhtä kirjaa kerrallaan" -lukutaktiikkani on aika retuperällä. Sitten Sokean surmaajan en ole saanut yhtäkään kirjaa luettua loppuun asti, kun ensinnäkin olen lukenut todella vähän ja toiseksi olen lukenut välillä sitä kirjaa, välillä tuota.

Mutta nyt olen ehkä jäänyt vähän yhteen kirjaan koukkuun. Nimittäin Eve Hietamiehen Yösyöttöön.

Kirja on hauska, aika lailla mustalla huumorilla höystetty, sillä periaatteessa kirjan tarina on traaginen: perhe, johon syntyy poikavauva, jonka äiti sitten ottaa ja pimahtaa. Mies jääkin sitten yks kaks yksin vauvan kanssa. A-P-U-A.

"Joten millä oikeudella se [vauvan äiti] jätti kaiken minun niskoilleni!
      Mistä minä tiesin millaisia vellipurkkeja pitää ostaa ja mistä erottaa yöpuku muista potkupuvuista, kun niissä kaikissa on joitain saakelin kaninkuvia. Mitä panna sen penskan takapuoleen, kun se oli väriltään kuin kirjava kana? Miten saada karsta pois sen päästä, milloin se saa istua ja kumpaa pitää käyttää, niitä alkkareiden mallisia vaippoja vaiko sivusta teipattavia?
     En minä voinut tietää sellaisia asioita, koska olin äijä.
     En niin äijä, kuin joku Jone Nikula, mutta siihen suuntaan kuitenkin."

Sain kirjan lainaan ystävältäni. Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin Miki-kirjaformaatin, eli suurin piirtein korttipakan kokoisen, kevyen minikirjan, jossa on virsikirjamaiset ohuet sivut. Ihan loistava keksintö! Kirja mahtuu pieneenkin laukkuun tai vaikkapa takin taskuun, eikä se paina juuri mitään. Sitä voi huoletta kuljettaa aina mukana, vaikka ei kerkeäisikään lukea kuin muutaman sivun metromatkan aikana. Saksassa en ole vielä nähnyt tällaisia kirjoja, vaikka formaatti onkin kehitetty Hollannissa. Seuraavalla Suomen reissulla täytyy hankkia ainakin yksi tämän kirjamallin edustaja. On se vaan niin kätevä matkaseuralainen!