Back to Kukkula

Nyt olemme taas tämän blogin alkulähteillä eli itse Kukkulalla. Melkein kaksi kuukautta vietimme Suomessa ja keskiviikkona palasimme Saksaan. Nämä kaksi päivää olen Einin nukkuessa lähinnä vain siivoillut ja järjestellyt paikkoja. Einin hereillä ollessa pitääkin sitten tyttöä vahtia, ettei jotain päättömyksiä keksi. Ryömimisen taito on opittu, ja vauhti kiihtyy päivä päivältä.

Huomenna vietämmekin sitten Kukkulalla syntymäpäiväjuhlia! Larasta tulee taas vuoden vanhempi. Pitäisikö tehdä jotain riskialtista ja julkaista kuvat lahjoista, jotka hän huomenna saa minulta ja vanhemmiltani? Live dangerously on tämän  päivän motto!

Muumi-pefletti saunomisiin

                      

Peltirasia...

...ja sen sisältö.

Lara sai minulta kaksi vuotta sitten Sisuja syntymäpäivälahjaksi ja toivoi, että saisi niitä tänäkin vuonna. Toive siis toteutukoon! Rasiassa on viisi askia Sisuja sekä vähän muumin ruokaa. (Lara on siis kova Muumi-fani. Muumilakson tarinoita - suomeksi, jota hän ei siis osaa - ovat ihan hänen lempiohjelmiaan.) Vanhempanikin halusivat lahjoa Laraa, ja tämä Muumi-pefletti oli sopivan kevyt ja ohut täyteen sullottuun matkalaukkuuni. Seuraavalla Suomen-vierailulla ei siis ole vaaraa, että joku erehtyisi luulemaan Laran peflettiä omakseen.

Nyt kahvituntini on jo venähtänyt liian pitkäksi! Takaisin luudanvarteen, ettei mene yötöiksi! Huomenna siis Kukkulalla kemuillaan.

Tänään mentiin Korkeasaareen

Kuva Korkeasaarelta

Piipahdimme illalla tyttökavereiden kanssa Korkeasaaressa. Kovin monta eläintä ei keritty näkemään. Eini näki sitäkin vähemmän, kun heräsi vasta visiitin puolessa välissä uniltaan. Ainakin hän näki emun ja kuhertajagaselleja, mikä on jo puolet enemmän kuin viime pääsiäisenä Leipzigin eläintarhassa. Vietimme silloin siellä lähes koko päivän, ja Eini näki vain norsut, jos niitäkään edes rekisteröi. Muuten oli ihanaa vain ottaa siestaa vaunuissa.

Kiinnostavimman eläinhavainnon saimme kuitenkin kokea jo ennen saarelle pääsyä Mustikkamaan puolella. Näimme lumikon puikkelehtivan suussaan myyrä tai hiiri! Enpä ole ennen moista kaveria luonnossa nähnyt. Vai olikohan se Korkeasaaren karkureita?

obs!

Huomioita:

• Suomessa on koiria, jotka haukkuvat lastenvaunuille. Saksassa vaunumme eivät ole saaneet vielä yhtäkään haukkua!
• Jäätelöauton tunnusmusiikki saa äidin näkemään punaista, kun vauva nukkuu vaunuissa ulkona - ja tietenkin vielä herää siihen.
• Myös väestöhälyttimien 7-sekuntinen kokeilumerkki on omiaan herättämään ulkona nukkuvan vauvan.
• Silloin harvoin, kun äiti kokkaa "kunnolla" eikä vain heitä pannulle sitä, mitä jääkaapista löytyy, pyrkii hän suorittamaan reseptin vaatimat toimenpiteet kuin keittiömaailman Usain Bolt. Silloin kolisee, kilisee, lentelee ja sinkoilee, välillä välineet, välillä vellit. Pitäisi ottaa aikaa suorituksista, jotta voisi seurata "kehitystään" ja jännätä, koska rikkoo kauden parhaansa ME:stä (Mutsien Enkka) puhumattakaan.
• Väsymys. Unohdus. Bloggaus. Yö. Aivotoimintani päättyy tähän. Unirikkaita unia! :)

Rostock

Löysinpä vihdoinkin taas blogini. Siis kirjaimellisesti löysin. Olen muutamaan otteeseen koittanut löytää tänne, mutta se ei olekaan ollut niin helppoa muualta kuin omalta tietokoneelta. Täytyy myös tänne jotakin kirjoittaa, muuten olen kohta täysin "aus der Übung"! On jo myöhä, ja hiukan jo ramasee, joten kirjoitan tänne nyt ihan vain sitä, mitä sylki suuhun tuo.

Toissa viikon lomailimme siis Rostockissa. Söimme paljon kalaa! Söin mm. puna-ahventa, ruijanpallasta, punakampelaa ja makrillia. Kyllä nyt on ruumis täynnä omega-kolmosta! Rostockissa reissaavalle voin suositella merihenkistä "Zur Kogge" -ravintolaa, jossa on erinoimainen ruoka ja sisustukseenkin on satsattu täysillä. Roikkuupa seinällä muun meritavaran joukossa jopa pelastusrengas, jossa lukee "Turku - Åbo".

Kyltissä lukee: "Ken kelloa kilkuttaa, se koko talolle kierroksen tarjoaa."

"Zur Kogge" on myös yksi niistä harvoista ravintoloista Rostockin keskustassa, joiden keittiö ei sulkeudu klo 22. Tämän saimme kokea karvaasti viimeisenä iltanani, jolloin minun ja Jensin oli tarkoitus mennä kahdestaan syömään. Eini nukahti mallikkaasti ja jäi Jensin tädin vahtivan silmän alle, kun me läksimme matkaan. Ensiksi nousimme väärään ratikkaan, joka vei meidät Rostockin vanhan kaupungin liepeille. Ajattelimme, että ehkä löydämme täältä kuitenkin jonkin mukavan ravintolan. Kävelimme tovin jos toisenkin, mutta horisontissa ei näkynyt ravintolaa. Päätimme siirtää naarausaluettamme toisille koordinaateille. Ensimmäinen bongaamamme ravintola oli tyhjä ja liian kallis. Toisesta ei saanut mitään kunnon ruokaa. Kolmas ravintola vaikutti lupaavalta. Pohdimme ensiksi istummeko terassille vai sisätiloihin ylä- vai alakertaan. Kun päätös oli tehty, pyysimme ruokalistaa, jonka saimme, mutta sivuhuomautuksella, että keittiö on jo kiinni. Ulos, ja uutta matoa koukkuun. Kadun päässä vilkkui pelastuksen valo. "Kapitänshaus Goldener Anker" -valokyltti loisti silmiimme, ja vesi herahti kielelle. Kiihdytimme väsynyttä askeltamme, ja juuri kun olimme saavuttamassa ravintolan ovea, valokyltti sammui... "Eeeeeeeeei !" Siinä vaiheessa viimeistään toivo mukavasta viimeisestä illasta hyvän ruoan parissa kivassa miljöössä oli heitettavä liian pienen saaliskalan lailla takaisin mereen. "Plumps", sanoi toivo, ja upposi syvälle merenpohjaan. Iltamme päättyi siis siten, kuten olimme alkuillasta vitsailleet: "Mennään vaan syömään dönerit." Siinä me sitten istuimme, ulkona, kebabravintolan penkeillä ja järsimme väsyneinä dönereitämme.

Muut illat olivat onneksi huomattavasti onnistuneimpia, ja vaikka säät eivät olleet kovin suosiolliset, taisimme matkata joka päivä rannalle. Tuulesta huolimatta "rantasimpukassa" on mukavan tyyntä. Siellä voi kyhnöttää ja katsella aavalle merelle. Parina aurinkoisena ja lämpimänä päivänä Eini pääsi dippaamaan varpaansa meriveteen ja juoksemaan vanhempien avustuksella rantahiekassa. Sekös kirvoitti mahdottomat ilonkiljaukset!

Eini tutkii ja kuuntelee, josko rantasimpukassa kohisisi.

Tässä vielä muutama kuva Rostockin rannikolta. Hieman erinäköinen Itämeri Helsingin edustaan verrattuna!