Meressä

Meri. Tänään pääsin uimaan. Mereen. Ah ja oh.

Talviturkkini kelluu nyt Itämeressä. Onpas kevyt olo.

Pilvinen ja epävakaa sääkin vaihtui auringonpaisteeseen juuri silloin, kun varpaani koskettivat rannan hiekkaa.

Keskieuroopan sisämaassa asuva kiittää merellisestä pulikoinnistaan sääohjelmoijaa, mummoa, joka vahti Einiä, sekä uintiseuraansa, joka "kesä kuivaa, nyt ei voi enää perääntyä" -asenteellaan sai minutkin uhmaamaan sadetta ja salamoita, jotka sitten välähtelivätkin ihan muualla Suomessa.

Ja kiitos vielä, itse meri. Parane pian!

Pipo, piponi, piponi jäi joulumarkkinoille

Kävipäs eilen hyvä tuuri! Kävelin Malminrinnettä pitkin matkallani Helsingin maistraattiin, kun Novitan Lankadeli muistutti olemassaolostaan. Ostin sieltä vuonna 2010 valkoista Crystal-lankaa, jota ei ihan joka paikasta saanut ja josta neuloin pipon, josta kovasti pidin. Tämän pipon unohdin suureksi harmikseni viime vuoden joulumarkkinoilla jonnekin. Kuka tietää minne. Toivottavasti pipo on löytänyt uuden kivan pään!

No joka tapauksessa mietin joskus, että pitäisi ostaa lisää tuota Crystalia, jotta voin neuloa uuden vastaavan pipon. Päätinpä siis käydä katsomassa eteeni ilmestyneestä Lankadelista, jos kyseistä lankaa olisi vielä myynnissä. Syynään kaupan lankoja ja hyllyjä. Ei löydy. Menen vielä takahuoneen taaimpaan nurkkaan, jossa on iso korillinen täynnä pussitettuja lankakeriä. Siellä korin päällimmäisenähän minun valkoinen Crystallini tapittaa minua paljeteillaan! Yritin muistella, kuinka monta kerää pipoon meni, mutta muistelu oli turhaa, kun myyjä kertoi, että pussi sisältöineen myydään yhtenä kappaleena. Eli minun oli ostettava koko pussi kuusine lankakerineen. Taisin silloin kolme vuotta sitten pulittaa yhdestä Crystal-kerästä noin 7 euroa, joten tämä kuuden kerän satsi olisi maksanut nyt 42 euroa. Mutta kas! Koko pussi maksoi vain 11 euroa! Ja kaiken kukkuraksi valkoinen Crystal-lanka on jo poistunut tuotannosta, joten jos olisin ollut yhtään myöhempään liikenteessä, niin piponi toinen tuleminen olisi jäänyt tulematta.

Tarkistin kotona, että kuudesta lankakerästä saisin vielä kaikkiaan neljä pipoa tehdyksi! Joten voin hävittää piposeni vielä kolme kertaa! Kolmas kerta olisi jo tosin kriittinen ja neljäs turmiollinen. Tämän vuoden joulumarkkinoilla ei pään kuitenkaan tarvitse palella, eikä minun tarvitse puristaa Glühwein-mukia rystyset valkoisina ja jännätä, kokeeko pipo numero kaksi saman kohtalon kuin edeltäjänsä. Sillä jos niin kävisi, menisin kotiin ja neuloisin uuden. Oi tätä reservin riemua!

Pussillinen kristallia

Salamointia, hikeä ja Irwin Goodmania

Viimeisenä yönä Kukkulalla taivasalla näin lentokoneita, satelliitteja, tähtiä ja ehkä yhden tähdenlennon. Kello neljä aamuyöllä, kun olin mennyt sisälle itkeneen Einin luokse, näin kirkkaan välähdyksen. Pelästyin jo, että nyt se iski: verkkokalvon irtauma (yksi oireista saattaa olla salamoinnin esiintymistä), mutta kun muutamien sekuntien kuluttua kuului jyrinää ja sen jälkeen kolinaa, kun Jens kiireellä toi tilapäisen makuuhuoneemme parvekkeelta sisään, saatoin todeta, että verkkokalvoni on mitä luultavimmin vielä yhtenä kappaleena ja että ukkonen vain se meidät yllätti. Ihan aamun asti siis emme saaneet parvekkeella nukkua.

Nyt olemme Suomessa, jossa on noin kaksikymmentä astetta viileämpää kuin Saksassa eilen. Eikä se mikään huono juttu ole. Hikoilin eilen kuin pieni sika, eikä Einikään oikein pystynyt helteeltä nukkumaan kuin minipäiväunet, joten suoritin pikapakkauksen puolitoistavuotiaan yliväsyneen pirpanan kiukkukohtauksien säestämänä ja keskeyttämänä. Onneksi tuo pirpana nukkui vielä matkalla lentokentälle, muuten lennosta olisi voinut tulla infernaalinen. Lentokoneesta näimme upeita ukkospilviä, joiden lävitse emme kuitenkaan onneksi lentäneet, sillä kone pomppi ilman niitäkin ihan kohtuullisesti.

Olen jo päässyt nauttimaan niistä suomalaisista kauden herkuista. Tosin aika kestokausipitoista on ollut: karjalanpiirakkaa, ruisleipää, piimää, kalaa, Jaffaa ja sokerina pohjalla (ja sormilla) munkkipossu. Saas nähdä, mitä herkkuja juhannus tuo tullessaan!

Eininkin kanssa tein jo pienen tutkimusmatkan naapurustoon. Tosin ilman tuota pipoa.

"Oli simmarit, sammarit, kummarit ja pipo"

Viimeisiä viedään

Hui, tänään on ollut kuuma päivä. Siinä +32 asteen hujakoilla on lämpötila ollut, ja huomiseksi on ennustettu +36 astetta. Huomenna voi tulla siis hiukan hikiset paikat, kun raahaamme itsemme ja kimpsumme lentokentälle ja lennämme kohti Suomen suvea.

Siestaa helteellä jalan rennosti repsottaessa

Harmikseni myös sain kuulla, että tänään oli meidän viimeinen kerta musiikkileikkikoulussa, sillä koulu loppuu meidän Suomen vierailun aikana. Luulin, että se olisi jatkunut vielä kesälomien jälkeen. Muskarissa on ollut viime aikoina todella kivaa, kun lapset jo selkeästi keskittyvät itse musiikkiin eikä vain siihen, kuka konttaa kauimmaksi ja kuinka nopeasti.

Tänä iltana käytämme vielä hyödyksi saksalaisen kevät/kesäkauden herkkua eli parsaa. Viime tinkaan, sillä tämä on ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun parsasta jotakin teemme. Huomisesta lähtien pääsemme sitten käsiksi suomalaisiin kauden herkkuihin. (Juhannusmakkaraan?)

Tämä viimeinen yö pitkään aikaan Kukkulalla nukutaankin parvekkeella taivasalla! Jospa vaikka tähdenlennon satelliittien ja lentokoneiden seasta näkisi... Toivoa saattaa! :)



 

Harakka sopan keitti

Hep, hereillä ollaan, vielä. Menimme viime yönä todella myöhään nukkumaan, kerkesimme nukkua noin kolme ja puoli tuntia, kun korvani vierestä kuului harakan karjumista. Nukuimme ikkuna auki, joten parvekkeella eläköinyt harakka sai meidät hereille. Myös Einin. Ja Eini päätti näemmä sitten, että kun kerta jo päivä vähän sarastaa, on aamu eikä enää sängyssä saa kuhkia. Joten katsotaan, kuinka pitkään tässä tänään hereillä pysyn. Eini koisii parhaillaan, minä en vain oikein päiväunista tykkää, joten tässä sinnittelen teen ja kahvin voimalla. Ja mansikoiden. Ja sisilialaisen omenakakun.

Täytyy taas kertoa teille, mitä eilen syötiin. Nimittäin sieltä vegaaniruokablogista nappasin taas reseptin. Tällä kertaa Paahdettu porkkana-linssisalaatti, jota tosin vähän juustokuutioilla "koristelin". Oli niin, niin hyvää! Jensistä tosin "vain" hyvää, koska ei linsseistä järin pidä. Joten tätäkin reseptiä voin lämpimästi suositella. Masu tuli myös täyteen, sellaisella miellyttävällä tavalla.

Ehkä kuitenkin pakotan itseni nyt tuonne sohvalle. Ei tällainen zombie nyt näytä saavan mitään muutakaan järkevää aikaiseksi. Tv-kaistalta jokin ohjelma pyörimään, jospa sitä sitten sen tahtiin alkaisi päällään pilkkiä. Täytyy vain varoa, ettei liian syvään pilki. Toinen sarvi otsassa ei välttämättä ole toivomuslistallani.

Mukkelis makkelis

Hepsi kommentoi edellistä blogikirjoitustani sanoin: "Kukkulalla sitä aina sattuu ja tapahtuu!" Vastaukseni kommenttiin oli, että joskus täällä ei tapahdu ei sitten mittään, mutta tarkemmin ajateltuna Eini pitää nykyään huolen siitä, että koko ajan jotakin tapahtuu. Eilen illalla Eini sitten piti huolen siitä, että todellakin sattui ja tapahtui.

En edes tarkalleen muista, mitä kävi, mutta fakta on se, että minulla on nyt kananmunan kokoinen kuhmu otsassani. Yritin kait kumartua alas estääkseni Einiä avaamasta pakastimen ovea, mutta hän taisi olla nopeampi, joten kumautin pääni Einin kiskaiseman pakastimen oven reunaan. Kups ja kops! Tunsin miten aivoni heiluivat kalloni sisällä ja hetken taisin nähdä vain mustaa. En tiedä horjahdinko iskun voimasta lattialle vai päättelinkö, että nyt olisi parempi istua. Jens tuli paikalle kymmenen sekuntia iskun jälkeen, katsoi otsaani, ja sanoi: "Oho!" Kananmuna oli jo syntynyt. Ensin luulin, että otsaani on tullut lommo tai otsastani puuttuu palanen, mutta kokeilinkin vain kuhmun vierestä. Onhan siinä jonkinlainen korkeusero.

Nyt sitten jännätään, saanko vielä hienon mustelman kananmunaani koristamaan.

Tietenkään en myös löytänyt tänään lakkiani ostoksille lähtiessäni, joten toteutin aika kirjaimellisesti sosiaalisessa mediassa pyörinyttä slogania: "Always be yourself. Unless you can be a unicorn. Then always be a unicorn." 

Parvekkeen putsaajan painajainen

Tapahtuipa kerran Kukkulalla...

Perjantai-iltana Jens päätti putsata parvekkeemme lattian. Lähdin Einin ja Laran kanssa leikkipuistoon, jotta isäntä saisi rauhassa puunata. Olimme puistossa kaksi tuntia, jotta edellä mainittu herrashenkilö saisi kaikessa rauhassa siivota parvekkeen ja muunkin asunnon. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisimmepa viipyneet puistossa vain yhden hiekkakakun kumoamisen verran.

Palattuamme leikeistämme avasin asuntomme oven ja katselin ympärilleni. Onko täällä muka siivottu? Täällähän näyttää ihan samalta kuin lähtiessämme ulos. Jatkoin matkaa olohuoneeseen, jossa saatoin todeta, että täällä ei todellakaan ole siivottu. Katsoin parvekkeelle, jossa Jens nojaili laskevan auringon säteissä parvekkeen kaiteeseen. Ajattelin, että hän taisikin vain nauttia kesäillasta viimeiset kaksi tuntia. Katsoin häntä kysyvästi. Hän katsoi minua kysyvästi. Sen jälkeen hänen katseensa vaelsi parvekkeemme oveen. Seurasin hänen katsettaan, ja silmäni osuivat oven ripaan, joka osoitti alaspäin. "Voi ei, voi ei, voi ei", hoin, ja sen jälkeen sain kamalan naurunpuuskan, jolle ei näkynyt loppua. Olin teljennyt siippani ulos asunnostamme parvekkeelle. Kahdeksi, pitkäksi, tunniksi.

Huvittavinta oli se, että Jens oli tuonnut parvekkeemme tuolit, pöydän ja lepotuolin siivouksen ajaksi olohuoneeseemme. Parvekkeella ei siis ollut mitään, minkä päällä istua. No, lattiallahan voisi istua, mutta Jens oli juuri kerinnyt levittämään sangollisen vettä parvekkeen lattialle, joten lattia lainehti vielä vedestä. Jens saattoi siis vain seisoa ja pyöritellä peukaloitaan. Hän oli huudellut apuun naapurin tyttöä, jonka ikkuna oli ollut auki. Naapurin tyttö vain sattui olemaan meidän kanssamme leikkipuistossa... Jens oli kartoittanut, josko hän olisi pystynyt jotenkin kiipeämään alas. Ei kuulemma olisi onnistunut, ja jos hän olisikin päässyt alas, niin vapautumisen ja helpottuneisuuden tunnetta olisi saanut edelleen hakea, sillä Jens oli jäänyt parvekkeelle jumiin päällään vain alushousut. Olisihan tosin matka Kukkulalta leikkipuistoon alushoususillaan ollut varmasti ikimuistoinen. Niin Jensille kuin vastaantulijoillekin.

Kahdessa tunnissa kerkesi kuulemma tulemaan jano, aika pitkäksi ja vessähätäkin. Nyt on vaihtoehtoinen käymälämme, sadevesiviemärin aukko, saanut tulikasteensa.... Vilukin alkoi tulla, sillä Jensillä oli edelleen vain ne alushousut.

Parvekkeen kaiteella kuitenkin roikkui pesuun menossa ollut kylpyhuoneen jalkamatto, joten lopulta Jens oli heittänyt sen jo hiukan kuivuneelle lattialle ja käynyt sille pitkäksi. Siinä makaillessaan hän koki vielä kauhunhetkiä, kun hän alkoi miettiä, että olinko minä ottanut avaimen mukaani. No, onneksi olin ottanut, mutta olisin myös voinut olla ottamatta, sillä olisihan Jens kotona, kun palaamme. Tai ainakin melkein kotona. Teljettynä ulos parvekkeelle. Alushoususillaan. Märällä lattialla. Seuranaan vain likainen jalkamatto.

Vegaani tuli taloon

Viime viikon ajan pyyhettään uusissa koukuissamme piteli eräs ihana ystäväni Suomesta. Ystäväni on vegaani. Söin siis viikon aikana aika useasti vegaanista ruokaa. Nyt minulla on tainnut jäädä jokin vegaani-moodi päälle (no okei, lähes vegaani-moodi, sillä lirautanhan kahviini maitoa ja pari jogurttiakin olen uumeniini vetäissyt, mutta esimerkiksi juuston sijaan olen levittänyt jokapäiväisen leipäni päälle punaista pestoa! Slurps!)

Maanantainen lounaani oli täysin vegaaninen (ja herkullinen):

Maanantai-iltana söimme Jensin kanssa Chocochili vegaaniblogista Tofua maapähkinäkastikkeessa. Tehkää, kokeilkaa, syökää! Todella hyvää! Jopa Kukkulan lihansyöjämiehellekin! 

Eilen lounastimme Einin kanssa Jensin työpaikalla, jossa söin (kappas) vegaanisen wokin. Eilen illalla söimme kaupungilla pitsat. Sanoin Jensille, että tilaa mikä tahansa pitsa minulle. Hän tilasi kasvispitsan. Good choice! Tänään söin lounaaksi salaatin, ja illaksi olisi tarkoitus tehdä vegaanisia kevätrullia.

Asustaakohan Kukkulalla kohta tällä menolla yksi vegetaristi? Nyt on ainakin sellainen kutina, että jos Satsuma kyökissä kokkaa, niin tuskin liha pannussa sihisee. Se on sitten eri asia, jos mies vääntää aterian. Niissä tapauksissa syön sen, minkä edestäni löydän.