Vuosi ja karpin väri vaihtuu!

Nykyistä vuotta on jäljellä enää noin seitsemän tuntia, ja uusi vuosi odottaa jo aivan kulman takana! Viisi seitsemäsosaa talon asukeista on parhaillaan päiväunilla tankkaamassa virtaa illan juhlintoja varten. Menemme raatihuoneen kellariin syömään ja välillä aiomme myös nousta maan pinnalle pamauttelemaan pikkupommeja.

Uutena vuotena ainakin täällä päin Saksaa on tapana nauttia lounaaksi tuorettakin tuoreempi karppi. Peratessa kalaa se saattaa vielä nykiä, heiluttaa pyrstöään ja saipa Jens vielä sen sydämenkin sykkimään, kun sirotteli hiukan suolaa sen päälle. Kun karppi pääsi kiehuvaan veteen, meinasi se vielä lähteä uimaan. Kala on siis täysin kuollut, mutta kemiallisten reaktioiden takia voisi sen luulla vielä elävän.

Rusehtava karppi

Karppi keitetään, jolloin sen ihon väri vaihtuu "siniseksi". Tämä aavemaisen näköinen kala maistuu hurjasta ulkomuodostaan huolimattaan oikein maukkaalta ja tarjotaan keitettyjen perunoiden, piparjuuritahnan, voisulan, sitruunamehun ja valkoviinin kanssa.

Sininen karppi

Mutta nyt valmistautumaan juhliin ja vuoteen 2015!

Riemukasta vuodenvaihdetta kaikille!

Pyöreän pöydän tuikut ja pyörivä pyramidi

Kolme yötä jouluun. Olen viettänyt tätä neljättä adventtipäivää kotosalla siivoillen, sateen ropistessa tuttuun tapaansa ikkunalaseja vasten. On ollut rauhallista, seesteistä, hiljaista ja tunnelmallista. Poltin ensimmäistä kertaa tuikkuja olohuoneemme pikkuisella sohvapöydällä, sillä jos Eini olisi talossa, tuikut tuolla pöydällä eivät ehkä juurikaan rentouttaisi – päinvastoin. Nyt kun ei tarvinnut pelätä talomme palamista Kukkulan tasolle, niin joka kerta astuessani olohuoneeseen ja nähdessäni tuikut alkoi vain hymyilyttää.

Lisäksi pistin kynttilät palamaan häälahjaksi saamaamme, Erzgebirgen vuoristossa käsintehtyyn joulupyramidiin. Tällaiset pyörivät pyramidit ovat perinteisiä ja erittäin suosittuja Saksassa. Joulupyramidia jää helposti tuijottamaan pidemmäksikin aikaa. Vaikka se pyörisi nopeastikin, niin senkin se tekee päästämättä pihaustakaan, kuten "kuulla" voitte. :)

Läheneviä juhlia

Neljä yötä jouluun. Tämä joulu vietetään Jensin vanhempien luona, jonne Kukkulan kolmikko tänään aamupäivällä jo suuntasikin (mukanaan meidän järjestelmäkameramme, jes!). Minun pitäisi olla vielä maanantaina ja tiistaina töissä, joten tieni anoppilaan käy vasta tiistaina suoraan töiden jälkeen. Toivon, ettei kansallisilla raiteilla ole kaaosta, ja selviäisin vielä jouluaaton aaton puolella perille.

Sadetta on viime päivinä piisannut.
Voi että, kun se tulisikin lumena!

Joululomalla tuo meidän pikkuneiti täyttää sitten taas vuosia. Kolme. Tilasin juuri äsken netistä tytölle syntymäpäivälahjan, myös isovanhempien puolesta. Kaikkea piirtämiseen tai askarteluun liittyvää, sillä se on juuri nyt kovaa valuuttaa. Eini on tällä hetkellä kasvanut kiinni kynään ja paperiin, ja luovuudeen puuskille ei näy loppua. "Minä haluan maalata", on yksi useimmin kuulluista fraaseista Kukkulalla tällä hetkellä. Myös saksilla leikkaaminen, teippaaminen, liimaaminen ja paperin taittelu on todella in. Lattiamme on aina pienen paperisilpun peitossa, ja seinillekin Eini on kiinnitellyt tekeleitään. Mietin jo nyt, että mikä varasto meidän täytyy noille taideteoksille vuokrata, kun mitään en raaskisi heittää pois. No niin kauan, kun ei täysin hukuta papereihin, on kaikki okei.

Yksi viime aikojen kestosuosikki on myös ollut lääkäri. "Sinä olet lääkäri, nukke on pieni vauva, minä olen äiti. Tutkii!" Sitten tutkitaan, painellaan vatsaa, lohdutetaan nukkea ja sitten osat jo vaihtuvatkin: "Sinä olet pieni vauva, minä olen lääkäri, nukke on isi". Ja tätä voidaan jatkaa loputtomiin. :) Siksipä tämä pieni leikkilekuri on saamassa joulupukilta lääkärilaukun leikkeihin!

Ja aivan viime päivinä on moneen otteeseen ja kovaan ääneen julistettu: "MINÄ MENEN NAIMISIIN!".

Kunhan ei nyt vain ennen jouluaattoa, että morsiamen äitikin kerkeäisi kemuihin!

Joten kyllä, juhlia pukkaa.

Suuri elämänmuutos?

Olemme ostaneet auton.

Ei leikkiautoa Einille, vaan ihan sellaisen oikean, nelipyöräisen, bensiinillä kulkevan auton.

Joko saa tuulettaa??!!

Olemme siis eläneet autottomana perheenä jo pitkään, ja ehkä noin vuosi sitten alkoi tuntua siltä, että kyllä meidän on auto hankittava. Sen puolesta puhui niin monta asiaa:

1. Kauppareissut
   Olemme nelihenkinen perhe, joka melkein aina valmistaa ruoan kotona ihan alusta asti → monta, suurta, painavaa ostoskassia! Ja koska ainakin yksi Kukkulan jäsenistä on ihan mahoton syömään, niin sitä ruokaa myös kuluu. Joten joudumme käymään lähes joka päivä kaupassa, koska emme kuitenkaan kävellen pysty kerralla tuomaan kotiin kuin rajallisen määrän ruokaa. Tähän mennessä Einin rattaista on ollut kuljetuksessa suuri apu, mutta koska rattaat jäävät nykyään yhä useammin kotiin, niin joko sitten ostat vähemmän ruokaa kerralla tai kanniskelet pussukoita Quasimodona. Auton myötä voimme vähentää kaupassa ravaamista huomattavasti ostamalla kerralla enemmän. (Sitten on vain se pieni ongelma, että tarvitsemme varmaan isomman jääkaapin :p )


2. Laran tuomiset ja viemiset
   Jens on siis noin seitsemän vuoden ajan matkustanut neljä tuntia perjantai-iltaisin julkisilla liikennevälineillä hakemaan Laran luoksensa. Sunnuntai-iltapäivänä hän on matkustanut toiset neljä tuntia julkisilla liikennevälineillä viedäkseen Laran takaisin äitinsä luokse. Joten hänen viikonlopuistaan on aina kulunut tuo kahdeksan tuntia pelkkiin viemisiin ja tuomisiin. Autolla tuo matka taittuisi noin puolessa tunnissa. Joten jokaisesta viikonlopusta hän säästäisi seitsemän tuntia, jos meillä olisi auto. No nyt on. Mutta juuri sopiviksi tämä aspekti ei olekaan enää niin relevantti, sillä Laran äiti muutti syksyllä naapurikaupunkiimme ja tuo matka lyheni kertaheitolla.


3. Seutumatkailu
   Jos me nykyään haluaisimme viikonloppuna käydä jossakin, niin emme me kovin kauaksi voi lähteä. Kysymykseen tulevat vain paikat, jotka ovat järkevien kulkuyhteyksien päässä. Eli esimerkiksi jotkin luonnonhelmassa olevat paikat, jonne ei oikeastaan pääse kuin autolla, olemme voineet tyystin unohtaa. Ja usein jokin mielenkiintoinen paikka, johon autolla ajaisi puolessa tunnissa mutta julkisilla neljässä tunnissa, ei sitten enää niin houkuta. Etenkin kun mukana kulkisi vielä yksi pieni lapsi. Ympärillämme on varmasti niin paljon mielenkiintoista ja kaunista nähtävää, jota emme ilman autoa tulisi koskaan näkemään.


4. Lauantait
   Vedän lauantaiaamuisin erästä kerhoa, jossa Einikin on. Myös tänne matkaamme julkisilla aina yli tunnin suuntaansa ja teemme kolme vaihtoa kamalassa kiireessä. Kerhon jälkeen yritän saada väsyneen lapsen kävelemään noin kilometrin matkan bussipysäkille. Viime lauantaina tällä matkalla suorastaan hypähtelin ilmaan, kun ajattelin, että seuraavalla kerralla mitä todennäköisimmin huristamme pihasta autolla pois ja olemme 20 minuutissa kotona!


5. Minuuttiaikataulut
   Jos bussi ajaa pysäkille klo 15.47, niin se myös kovin usein on siinä klo 15.47. Jos myöhästyt vain minuutilla, niin myöhästyt bussista. Auto kyllä odottaa sen minuutin jos toisenkin. Joten niin odotan sitä, että emme kokisi enää niin usein niin hektisiä lähtöjä. Vaikka kuinka olisit ajoissa menossa, niin ei tarvitse kuin yhden hanskan olla hukassa, niin rauhalliseksi ajateltu lähtö muuttuu Gladiaattoreiden Stunt-radaksi.


6. Tavaran kuljetus
   Kun muutimme Kukkulalle, piti meidän remontoida ja hankkia asuntoomme huonekalut. No, koska tässä onnistuimme ilman autoa, niin se on mahdollista. Mutta sanotaan nyt niin, että autolla asiat olisivat vain hoituneet huomattavasti helpommin ja nopeammin. Maalipurkkejakaan kun ei voi kerralla kantaa liian montaa. Jos nyt tarvitsemme jotakin vähän isompaa asiaa, voimme vain vääntää avainta virtalukossa, miettimättä, että kukakohan kaveri voisi meitä jeesiä ja milloin.   

Joten niin toivon, että auton myötä elämänlaatu sen kuin paranisi. Odotettavissa on vähemmän kiirettä, vähemmän kauppareissuja, huomattavasti lisää aikaa muille asioille ja uusissa paikoissa vierailua. Emme silti aio julkista liikennettäkään kokonaan hylätä, vaan auto astuu silloin mukaan kuvioihin, kun se päihittää julkisen liikenteen. Minä varmaan jatkan töissä käyntiä julkisilla, sillä vaikka autolla säästäisin matkoissa yli tunnin päivässä, niin on silti kiva pystyä lukemaan kirjaa junassa ja ruuhkan sattuessa ei sitä ajan säästöä sitten välttämättä tulisikaan. Jens ja Einikin jatkavat mitä todennäköisimmin töihin ja päiväkotiin kulkemista bussilla, sillä yhteys sinne on niin hyvä.

Ainoat haittapuolet tässä autoasiassa on tietenkin pelko liikenneonnettomuudesta ja auton päästöt. Tosin voivathan bussitkin joutua liikenneonnettomuuteen, ja siellä vielä istutaan ilman turvavöitä. Ja päästöasiaa voimme ehkä kuitenkin kompensoida edes hitusen sillä, että olemme olleet yli kymmenen vuotta autotta.

Rekisterikilvet olemme jo saaneet.
Auto vielä kuitenkin odottaa siirtoaan Kukkulalle.

Nyt sitten vain seuraa enää se hauskin ja hirvittävin osa: nimittäin täytyisi oppia ajamaan sitä autoa! :D Minulla on ollut ajokortti jo yli kymmenen vuotta, mutta olen ajanut todella vähän ja senkin vähän vain automaattivaihteisella autolla. Saksassa en ole koskaan ajanut. Jensillä ei ole edes ollut ajokorttia, mutta hän on tänä syksynä käynyt autokoulussa ja on jo ihan loppusuoralla.

Kunhan automme on löytänyt tiensä Kukkulalle, niin voisin käydä ajeluttamassa sitä jollakin rauhallisella parkkipaikalla. Myöhemmin aion ottaa vielä autokoulujen tarjoamia "virkistysajotunteja", Auffrischungskurs.   

Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi elämä auton myötä muuttuu! (I think it's gonna get fabulous! ;)

Itsenäisyyspäivän ehtoo

Tulin nyt vielä pyytämään näin julkisesti anteeksi, että epäilin itsenäisyyspäivän iltapäivällä mieheni kykyä löytää jokin kinkkua muistuttava paisti ja vieläpä jopa saada se ruokapöytään illaksi. Sillä sellaisen hän tosiaan löysi ja paistoi. Se jopa maistui mielestäni ihan suomalaiselta joulukinkulta. Tosin en ole joulukinkkuekspertti ja tursutin niin paljon Kotisinappia kinkun kylkeen, että ehkä koko kinkku maistuikin sitten vain hyvältä sinapilta. Rosollinkin tuo mies väänsi ja osti silliä pöytään, joten saatiinkin aika mukava ex tempore -jouluruoka itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Eini oli edellispäivän pikkujouluissa saanut joulupukilta pikkujoululahjaksi muovailuvahaa, joten oli elämäni ensimmäinen kerta, kun katsoin samalla Linnan juhlia ja möyhensin muovailuvahaa näpeissäni. Päivän teemaan sopien askartelimme Suomen lipun. Sekä "ravun" (jolla ei siis ollut mitään tekemistä päivän teemalla, muuten kuin rapurapurallaa).

Vaikka katselinkin Linnan juhlia muovailuvahamöykkyjen takaa lähinnä vain toisella silmällä, niin satuin kuitenkin sopivaan aikaan vilkaisemaan ruutua nähdäkseni, että lapsuuteni aikainen naapurini oli päässyt Linnaan! Loistava yllätys!

Ja tuo Suomesta saapunut itsenäisyyspäivänkynttiläkin pääsi lopulta tositoimiin:

"Cut!"

Palasin tänään töihin sairauslomien jälkeen. Päivästä tuli ihmeen kepeä, sillä noin kello puoli kolme kuului isossa toimistossamme ziuziuziu, niin kuin Duracell-pupun paristojen vihdoinkin loppuessa, ja kymmenet tietokoneiden näytöt ja toimiston valot sammuivat samanaikaisesti. Hei hei, sähköt! Joka puolelta kuului samassa ihmettyneitä huudahduksia, huokauksia ja suunnasta jos toisesta: "Tallensinko?!" Muutoin niin rauhallinen toimisto muuttui hetkessä pulinaboksiksi, ja samassa jo yhdessä nurkassa alkoivat keilailukisat, joissa cokis-pullot toimittivat keilojen virkaa ja mandariini keilapallon. Koska vika ei ollut mikään ihan pieni, niin pääsimmekin sitten kaikki lähtemään kotiin vielä valoisaan aikaan, mikä oli erittäin mukavaa.

Siispä kevyt lasku töihin! Ja myös hivenen hämärä.

Musta ruutu ja rouva

6. joulukuuta

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Tai kuten Eini varmaan sanoisi: "Suomi, Suomi, Suomi!", samalla heiluttaen kädessään ihan mitä tahansa suomenlipun virkaa hoitavaa härpäkettä (ja väliin saattaisi päästä yksi "Maali!"-huuto).

Aamupalan jälkeen kuuntelimme jo yhdet Finlandiat ja katsoimme uutisista kuinka siniristilippu nousi salkoon Helsingin Tähtitorninmäellä. Jens suunnitteli vielä hommaavansa illaksi jostakin jonkin kinkun, mutta ennen kuin sellaisen edes jokseenkin kinkkua muistuttavan asian on löytänyt ja paistanut niin taitaakin jo joulupukki kolkuttaa oven takana. Toivotan hänelle silti onnea valitsemallaan tiellä.

Minä sentään pistin tänään ranttaliksi, kun löysin kaapin perukoilta purkillisen Jalostajan hernekeittoa ja pistin padan porisemaan! Kyllä maistui ihanasti suomelta.

Itsenäisyyspäivän juhla-ateria: Jalostajan hernekeitto

Näihin itsenäisyyspäivien aamuihin on Saksassa asumisen ja lapsien myötä tullut myös täysin uusi ohjelmanumero nimittäin Pyhän Nikolauksen visiitti. Edellisenä iltana lasten täytyy putsata saappaansa/kenkänsä, ja yöllä Nikolaus vierailee talossa jättäen pienen lahjan kenkiin. Ennen muinoin tämä Nikolauksenpäivä oli se päivä, jolloin lapset saivat lahjoja, eikä jouluaatto.

Kengät ojossa. Aikuistenkin kenkiin oli päätynyt tervehdys Nikolaukselta.

Nyt viritän vastaanottimet − antaa Linnan täyttyä!



 

Sairaalareissu

Terveisiä sairaalasta!

Olen siis ollut enemmän tai vähemmän kipeä marraskuun alusta asti. Lääkärien mukaan nyt syksyllä on ollut liikkeellä paljon "sehr hartnäckige Viren" eli erittäin sitkeitä viruksia, ja minä olen kai sitten imuroinut systeemiini yhden tällaisen.

Kävin maanantaina lääkärissä, ja koska hän ei halunnut odottaa joidenkin testien tekemisessä seuraavaan päivään, lähetti hän minut niihin testeihin sairaalaan. "Siihen menee noin pari tuntia", sanoi lääkäri.

Lääkärin odotushuone oli siirtynyt joulukuulle

Sairaalan väki otti kuitenkin lääkärin minimaaliset epäilyt enemmän kuin tosissaan (mikä tietysti periaatteessa on vain hyvästä), ja niin minä pian löysin itseni sairaalan kolmannesta kerroksesta, osastolta 15, huoneesta 322. Täällä minä olin viettävän seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä.

Koska lähinnä vain nukuin seuraavaan aamuun ja sairaalan lääkärin visiittiin asti, en onneksi pahemmin kerennyt stressata siitä, että minulla saattaisi olla hengenvaarallinen tulehdus. Joten kun tiistaina lääkärit pistäytyivät huoneeseen 322 ja kertoivat, ettei ainakaan tähän asti tehdyistä tutkimuksista ole löytynyt mitään hälyttävää, saatoin elellä tiistain aika rennoin mielin.

Siispä mitä minä tein? No, minä luin kirjaa! Ja se oli ihanaa. Kotona kirjan lukemisesta ei oikein tule mitään, kun aina jonkin ajan kuluttua pompahtaa mieleen jokin muu asia, mikä olisi tehtävä. Nyt huoneessa 322 ei ollut pyykkikasaa pyykkikorissa, ei puhtaita astioita astianpesukoneessa, ei täyttä roskapussia, ei siis juuri mitään, paitsi sänky, pieni pöytä ja näkymä isoista ikkunoista kaupunkiin. Oli siellä televisio, mutta huonetoverini, vanhempi täti, katsoi sieltä (onneksi) vain kamalia saksalaisia saippuasarjoja, joten niinpä minä sitten vain luin ja luin. Niin sanoinko jo, että se oli ihanaa?

Eivätkä nämä sairaalan hyvät puolet tähän loppuneet. Nimittäin ruoka. Ihan maistuvaa, välistä jopa herkullista, ei tarvinnut itse kokata, ja kun se tuotiin vielä suoraan sänkyyn, niin voiko valittaa? No, ei! Vähän kuin olisi ollut täysihoitolassa. Tietysti sillä poikkeuksella, että kotiin ei lähdetä kesken kaiken, jos alkaa kyllästyttää.

Viimeinen sairaalahehkutus kohdistuu sänkyihin. Niin haluan sängyn, jonka pään puoleista osaa voi liikutella ylös alas. Ehkä siksikin siellä oli niin kiva lukea, kun oli mukava asento. Ei tarvinnut maata suorana tikkuna, tasapainoitella kirjaa pään yläpuolella tai muuten vain etsiä koko ajan uutta asentoa käsien väsyessä. Jens sanoi, että tällaisia säädettäviä sälepohjia olisi saatavilla. Täytyy tutkia asiaa!

Kahden päivän kuluttua lääkäri porhalsi sisään huoneeseen ja hihkui: "Ilouutisia! Kaikki näyttää hyvältä! No, pääsitpä ainakin vähän näkemään sairaalan elämää − voit nyt kirjoittaa siitä romaanin!" 

Heh, en nyt ehkä ihan romaania, mutta jospa nyt vaikka yhden postauksen blogiin. :)