vaari

Vasta noin kaksi kuukautta sitten kirjoitin mummistani, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen.

Ollessamme joululomalla Suomessa saimme taas suru-uutisia. Rakas vaarini nukkui pois.

Kaksi päivää, ja hän olisi täyttänyt 98 vuotta. Toivoin aina salaa, että hän eläisi ainakin satavuotiaaksi ja mieluiten vieläkin vanhemmaksi. Mutta hänen matkansa maan päällä päättyi 97 vuoden kunnioitettavaan ikään.

Vaarini oli syntynyt vuonna 1915, jolloin Suomi kuului vielä Venäjälle. Ajatella. Autoja ei ollut vielä mailla eikä halmeilla, vaan pidemmät matkat taittuivat hevoskyydillä. Myöhemmin vaarini koki talvisodan ja jatkosodan, ja arvosti niiden jälkeistä rauhaa yli kaiken. Hän oli tarmokas ja toimelias, lähes aina puuhaamassa jotakin. Saapuessani kylään hän otti minut aina voimakkaaseen karhunsyleilyynsä, ja hänen parransänkensä kutitteli ja pisteli poskeani. Lapsena suurinta hupia oli päästä vaarin kanssa traktoriajelulle.

Vaarini oli huumorintajuinen vitsiniekka, tarinankertoja, äärimmäisen elämänmyönteinen, kohtelias ja kiitollinen viimeisinä vuosinaan saamaastaan avusta ja hoidosta. Sosiaalisuudessaan moni ekstrovertti italiaano olisi kalvennut vaarini rinnalla; hänellä oli taito saada lääkärin odotushuoneessa hiljaa istuneet mörrimöykkysuomalaiset nauramaan. Tai kuten kerran tullessaan Helsinkiin hän muunsi hiljaisen junavaunun puheensorinan täytteiseksi keskustelukammariksi. "Pääteasemalle päästyämme olimme jo kuin suurta perhettä!", vaarini naureskeli kerrottuaan junamatkastaan. 

Hän oli erittäin pidetty ihminen, jota en yhtään ihmettele. Hautajaisetkin piti alunperin järjestää vain ihan lähipiirin kesken, mutta tieto hänen poismenostaan alkoi levitä ja vieraslista sitä mukaa kasvaa. Lopulta hautajaisissa oli tuplasti enemmän vieraita kuin alunperin oli suunniteltu.

Hautajaiset saatiin siis pidetyksi joululomamme aikana. Uuden vuoden aattona kokeilin päälleni hautajaisvaatteita. Tunnelmat olivat hieman ristiriitaiset.

Nyt vaarini lepää maan rauhassa, vieressään hänen vaimonsa, toinen isoäitini, johon hän noin seitsemänkymmentä vuotta sitten rakastui ensisilmäyksellä ja tiesi, että tuon neidin kanssa minä elämäni vietän.

Ja niin he viettivätkin, aina timanttihäitä myöten.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä hento lumisade hunnutti maan ja kukkaset